7 § perustelut

Tietoja: Julkaistu: 04.12.2006 04.12.2006; Osumat: 5331 5331

Huumerikoslain 7 § (tullut voimaan vuoden 1994 alussa)

Toimenpiteistä luopuminen

Huumausaineen käytöstä ja huumausaineen käyttöön liittyvästä muusta tässä luvussa tarkoitetusta rikoksesta voidaan sen lisäksi, mitä rikoslain voimaanpanemisesta annetussa asetuksessa tai tässä laissa säädetään, jättää syyte ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jollei teko olosuhteet huomioon ottaen ollut omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta. Syyte voidaan myös jättää ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä osoittaa sitoutuneensa sosiaali- ja terveysviranomaisen hyväksymään hoitoon.

Lain yksityiskohtaisista perusteluista

Lain perustelut ovat samalla lailla lakitekstiä kuin itse pykälän teksti. Ne ilmaisevat lainsäätäjän eli eduskunnan tahdon. Poliisien, syyttäjien ja tuomioistuinten tulee ottaa ne huomioon lakia sovellettaessa.

7 § perustelut

Perustelujen alussa viitataan toimenpiteistä luopumista koskeviin yleisiin perusteluihin, jotka ovat tulleet voimaan vuoden 1991 alussa.

Säännösten perusteella

"syyttäjä saa jättää syytteen ajamatta muunmuassa teon vähäisyyden, rikoksentekijän alaikäisyyden ja oikeudenkäynnin kohtuuttomuuden tai tarkoituksettomuuden perusteella ja tuomioistuin saa rikoslain 3 luvun 5 §:n (302/90) nojalla jättää rangaistuksen tuomitsematta samantapaisilla perusteilla. Näitä säännöksiä voidaan soveltaa myös huumausainerikoksiin. Siten esimerkiksi kokeilukäyttö tai vähäisen määrän maahantuonti voidaan jättää syyttämättä tai tuomitsematta teon vähäisyyden perusteella."

"Yleiset säännökset antaisivat sinänsä syyttäjille ja tuomioistuimille riittävät valtuudet toimenpiteistä luopumiseen. Nykyisen (tarkoitetaan vanhaa v. 1972 voimaan tullutta lakia) huumausainelain aikana näitä valtuuksia ei kuitenkaan ole paljon käytetty, vaan toimenpiteistä luopuminen on ollut harvinaista. Kuten yleisperusteluissa on esitetty, tämän esityksen tarkoituksena on, että pelkän käytön tapauksissa syyttämättä ja tuomitsematta jättämistä sovellettaisiin, jollei sitä vastaan ole painavia syitä. Jotta tämä tavoite saavutettaisiin, lakiin on otettu erityinen säännös toimenpiteistä luopumisesta. Erityissäännöksen lisäksi voidaan soveltaa yleisiä toimenpiteistä luopumissäännöksiä, mikä on selvyyden vuoksi todettu lakiteksissä.

Säännös koskisi ensisijaisesti huumausaineen käyttöä. Käytön ohella säännös ulottuisi muuhunkin käyttöön liittyvään huumausainerikokseen, koska käyttötilanteessa olisi epäjohdonmukaista rangaista käytön valmistelemiseksi tehdystä maahantuonnista, hallussapidosta tai valmistuksesta. Muiden rikosten tulisi välittömästi liittyä tapahtuneeseen tai suunniteltuun omaan käyttöön. Esimerkiksi valmistus tai maahantuonti myyntiä varten ei kuuluisi tämän säännöksen alaan.

Toimenpiteistä luopuminen olisi mahdollinen kahdessa tilanteessa. Ensinnäkin syyte voitaisiin jättää ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jollei teko olosuhteet huomioon ottaen ollut omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta. Tätä harkittaessa on otettava huomioon tilanne kokonaisuudessaan. Perustilanteena olisi tapaus, jossa aikuinen yksin kotonaan käyttää itse hankkimiaan tai valmistamiaan huumeita. Myös muutaman vakiokäyttäjän yhteinen käyttö kotioloissa olisi usein rinnastettavissa yksinkäyttöön. Jos taas huumeita käytetään julkisesti tavalla, joka on omiaan johdattamaan muitakin käyttämään niitä, esimerkiksi musiikkijuhlilla tai televisiolähetyksessä, tapausta ei yleensä voitaisi jättää syyttämättä tai tuomitsematta. Yksityiskohtainen rajanveto jää lainkäyttäjän tapauksittain tehtäväksi."

Huumausainelaki: Säädöskokoelma 1289 / 93

Tietoja: Julkaistu: 04.12.2006 04.12.2006; Osumat: 7280 7280

Huumausainelaki

Säädöskokoelma 1289 / 93

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Soveltamisala

Tätä lakia sovelletaan huumausaineiden ja niiden valmistuksessa käytettävien aineiden valvontaan.
Huumausaineista, jotka ovat lääkkeitä, on lisäksi voimassa, mitä niistä erikseen säädetään.
Huumausaineiden käytön ehkäisystä ja huumausaineiden väärinkäyttäjien huollosta säädetään raittiustyölaissa (828/82) ja päihdehuoltolaissa (41/86). Huumausainerikoksista säädetään rikoslaissa.

2 §

Määritelmät

Huumausaineena pidetään vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksessa (SopS 43/65) tarkoitettuja aineita ja valmisteita sekä psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa (SopS 60/76) tarkoitettuja aineita ja valmisteita siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön päätöksellä tarkemmin määrätään. Asetuksella voidaan lisäksi säätää, että huumausaineiksi luetaan siinä mainitut kasvit, jotka sisältävät jotakin edellä mainituissa kansainvälisissä sopimuksissa tarkoitettua ainetta.
Huumausaineen valmistuksessa käytettävinä aineina pidetään tässä laissa Wienissä 20. päivänä joulukuuta 1988 huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa vastaan tehdyn Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen liitteen luetteloissa tarkoitettuja aineita sekä näitä aineita sisältäviä valmisteita siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön päätöksellä tarkemmin määrätään, lukuun ottamatta lääkevalmisteita tai muita luetteloituja aineita sisältäviä valmisteita, jotka on yhdistetty siten, että luettelossa mainittuja aineita ei voida helposti käyttää tai eristää käytössä olevilla keinoilla.
Huumausaineen valmistuksena pidetään, tuotantoa lukuun ottamatta, kaikkia menetelmiä, joilla huumausaineita voidaan aikaansaada. Valmistuksena pidetään lisäksi puhdistamista sekä huumausaineiden muuntamista toisiksi huumausaineiksi.
Huumausaineen tuotannolla tarkoitetaan oopiumin, kokanlehtien, kannabiksen tai kannabishartsin erottamista kasveista, joista niitä saadaan.

3 §

Yleiskielto

Huumausaineen tuotanto, valmistus, maahantuonti, maastavienti, jakelu, kauppa, hallussapito ja käyttö on kielletty muihin kuin lääkinnällisiin, tieteellisiin tai huumausainerikosten ehkäisemistä tai tutkintaa edistäviin tarkoituksiin. Lisäksi on kielletty oopiumiunikon, kokapensaan ja hampun viljely käytettäväksi huumausaineena tai sen raaka-aineena.

4 §

Lupa lääkinnällisiin tarkoituksiin

Huumausaineen valmistus, maahantuonti ja maastavienti lääkinnällisiin tarkoituksiin on sallittu lääkelaitoksen luvalla. Valmistuslupaa ei kuitenkaan erikseen vaadita valmisteille.
Luvan myöntämistä harkittaessa on kansainvälisten yleissopimusten velvoitteiden lisäksi otettava huomioon väärinkäytön ehkäisy. Huumausaineelle, jolla ei katsota olevan merkittävää lääkinnällistä käyttöä, ei lupaa saa myöntää.
Lupa huumausaineen valmistukseen myönnetään määräajaksi. Lääkelaitos voi erityisistä syistä peruuttaa valmistukseen maahantuontiin tai maastavientiin myönnetyn luvan.

5 §

Lupa tieteellisiin taikka huumausainerikosten ehkäisemistä tai tutkintaa edistäviin tarkoituksiin

Lääkelaitos voi myöntää viranomaiselle tai tieteelliselle tutkimuslaitokselle luvan huumausaineen maahantuontiin, maastavientiin tai valmistukseen käytettäväksi tieteelliseen tutkimukseen taikka huumausainerikosten ehkäisemistä tai tutkintaa edistäviin tarkoituksiin. Lääkelaitos voi määräajaksi antaa keskusrikospoliisin päällikölle ja tullihallituksen rikostutkintayksikön päällikölle valtuuden antaa lupia huumausaineen maahantuontiin tai maastavientiin huumausainerikosten tutkintatarkoituksiin. Valtuutuksen nojalla myönnetyistä luvuista on ilmoitettava välittömästi lääkelaitokselle.
Sen lisäksi mitä 1 momentissa säädetään, lääkelaitos voi yksittäistapauksessa myöntää luvan huumausaineen maahantuontiin, maastavientiin tai valmistukseen vähäisessä määrin tutkimustarkoituksiin käytettäväksi.
Lääkelaitos voi erityisistä syistä peruuttaa tässä pykälässä tarkoitettun luvan tai valtuutuksen.

6 §

Luvanvaraisuudesta vapauttaminen ja muista valvontatoimenpiteistä säätäminen

Asetuksella voidaan vapauttaa huumausaineen valmistusta, maahantuontia ja maastavientiä koskevasta luvanvaraisuudesta sellainen huumausaine, johon katsotaan voivan liittyä sen laajaan lääkinnälliseen käyttöön nähden vain vähäisenä pidettävä väärinkäytön vaara, sekä huumausaineen maahantuontia ja maastavientiä koskevasta luvanvaraisuudesta sellainen huumausainetta sisältävä yhdistelmävalmiste, jossa on huumausainetta ainoastaan vähäisessä määrin ja vaikeasti erotettavassa muodossa ja johon ei liity olennaista väärinkäytön vaaraa. Asetuksella voidaan samalla säätää mainittuja aineita ja valmisteita koskevista muista valvontatoimenpiteistä. Asetuksella voidaan säätää, että edellä mainituista yhdistelmävalmisteista päättää tarkemmin lääkelaitos.
Sen lisäksi mitä 1 momentissa säädetään, huumausaineen maahantuontia ja maastavientiä koskevasta luvanvaraisuudesta ja muista valvontatoimenpiteistä ovat, sen mukaan kuin asetuksella tarkemmin säädetään, vapautettuja kansainvälisessä liikenteessä toimivien alusten ja ilma-alusten lääkevarastoihin sisältyvät huumausaineet sekä matkustajan henkilökohtaiseen lääkitykseen tarkoitetut lääkevalmisteet.

7 §

Huumausaineen valmistuksessa käytettävien aineiden valvonta

Jos on syytä epäillä, että huumausaineen valmistuksessa käytettävä aine on tarkoitettu huumausaineen laittomaan valmistukseen, lääkelaitoksella on oikeus kieltää aineen maahantuonti, maastavienti ja luovuttaminen.
Huumausaineen valmistuksessa käytettävien aineiden valvonnasta säädetään tarkemmin asetuksella.

8 §

Merkintä

Huumausaineen ja huumausaineen valmistuksessa käytettävän aineen valmistajan, maahantuojan, maastaviejän ja luovuttajan on huolehdittava siitä, että päällyksessä, jossa aine tai valmiste luovutetaan, on tarvittavat tunnistetiedot.
Päällysmerkinnöistä sekä vienti- ja tuontiasiakirjoissa ilmoitettavia tietoja koskevista vaatimuksista säädetään tarkemmin asetuksella.

9 §

Huumausaineita ja niiden valmistuksessa käytettäviä aineita koskeva kirjanpito- ja tietojenantovelvollisuus

Huumausaineiden tuotantoon, valmistukseen, maahantuontiin, maastavientiin, jakeluun, kauppaan ja hallussapitoon oikeutetut ovat velvollisia pitämään kirjaa huumausaineista sekä antamaan niihin liittyviä ilmoituksia ja tietoja siten kuin sosiaali- ja terveysministeriö tarkemmin määrää.
Huumausaineen valmistuksessa käytettävien aineiden maahantuojat ja maastaviejät ovat velvollisia pitämään kirjaa mainituista aineista sekä antamaan niihin liittyviä ilmoituksia ja tietoja siten kuin sosiaali- ja terveysministeriö tarkemmin määrää.
Huumausaineen valmistuksessa käytettävien aineiden maahantuojat ja maastaviejät ovat velvollisia pitämään kirjaa mainituista aineista sekä antamaan niihin liittyviä ilmoituksia ja tietoja siten kuin sosiaali- ja terveysministeriö tarkemmin määrää.
Lääkelaitoksella on oikeus saada 1 ja 2 momentissa tarkoitettu kirjanpito pyynnöstä nähtäväkseen.

10 §

Takavarikointi, hävittäminen ja hävitettäväksi toimittaminen

Sen lisäksi mitä pakkokeinolaissa (450/87) säädetään takavarikoimisesta, pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on takavarikoitava huumausaine, jonka hallussapitoon ei ole 3-6 §:n nojalla oikeutta. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on todistettavasti hävitettävä tai hävitytettävä takavarikoitu huumausaine. Huumausaine tai osa siitä on kuitenkin säilytettävä niin kauan kuin sitä mahdollisesti tarvitaan oikeudenkäynnissä todisteena.
Pidättämiseen oikeutettu virkamies saa todistettavasti hävittää tai hävityttää huumausaineen laittomaan tuotantoon, viljelyyn, valmistukseen, hallussapitoon tai käyttöön tarkoitetun raaka-aineen, muun aineen, laitteen tai tarvikkeen, joka voidaan takavarikoida, jos on todennäköistä, että se tultaisiin tuomitsemaan valtiolle menetetyksi, eikä sillä ole huomattavaa arvoa.
Joka on saanut haltuunsa huumausainetta olematta sen hallussapitoon oikeutettu, on velvollinen toimittamaan sen viipymättä poliisille tai tulliviranomaiselle.

11 §

Uhkasakko

Jos joku laiminlyö hänelle tämän lain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten mukaan kuuluvien velvollisuuksien täyttämisen, lääkelaitos voi velvoittaa hänet velvollisuuksien täyttämiseen asettamalla uhkasakon. Uhkasakosta on voimassa, mitä uhkasakkolaissa (1113/90) säädetään.

12 §

Määräysten antaminen ja valvonta

Huumausaineiden ja niiden valmistuksessa käytettävien aineiden valvonta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriön alaiselle lääkelaitokselle.
Sosiaali- ja terveysministeriö antaa tarvittaessa määräyksiä huumausaineiden ja niiden valmistuksessa käytettävien aineiden varastoinnista, säilytyksestä, kuljetuksesta ja muusta käsittelystä sekä hävittämisestä.
Lääkelaitoksen määräämä henkilö on oikeutettu tarkastamaan tiloja, joissa huumausainetta tai huumausaineen valmistuksessa käytettävää ainetta valmistetaan, varastoidaan, säilytetään tai muulla tavoin käsitellään sekä ottamaan tarkastuksen yhteydessä korvauksetta näytteitä tutkittavaksi.

13 §

Tarkemmat säännökset

Tarkemmat säännökset tämän lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella.

14 §

Voimaantulo

Tämä laki tulee voimaan 1. päivänä tammikuuta 1994.
Tällä lailla kumotaan 21. päivänä tammikuuta 1972 annettu huumausainelaki (41/72) siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen.

Rikoslain täydennys huumausainerikoksista säädöskokoelmassa 1309/93

1 §

Huumausainerikos

Joka laittomasti

valmistaa tai yrittää valmistaa huumausainetta taikka viljelee oopiumiunikkoa, kokapensasta tai hamppua käytettäväksi huumausaineena tai sen raaka-aineena.
tuo taikka yrittää tuoda maahan taikka vie tai yrittää viedä maasta taikka kuljettaa tai kuljetuttaa huumausainetta,
myy, välittää, toiselle luovuttaa tai muulla tavoin levittää tai yrittää levittää huumausainetta, tai
pitää hallussaan tai yrittää hankkia huumausainetta taikka käyttää sitä,

on tuomittava huumausainerikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

2 §

Törkeä huumausainerikos

Jos huumausainerikoksessa

rikoksen kohteena on erittäin vaarallinen huumausaine tai suuri määrä huumausainetta,
tavoittaa huomattavaa taloudellista hyötyä,
rikoksentekijä toimii sellaisen rikoksen laajamittaiseen tekemiseen erityisesti järjestäytyneen ryhmän jäsenenä,
aiheutetaan usealle ihmiselle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, tai
levitetään huumausainetta alaikäiselle tai muuten häikäilemättömällä tavalla

ja huumausainerikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä huumausainerikoksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

3 §

Huumausainerikoksen valmistelu

Joka tehdäkseen 1 §:n 1-3 kohdassa tarkoitetun rikoksen valmistaa, tuo maahan, hankkii tai vastaanottaa tällaisen rikoksen tekemiseen soveltuvan välineen, tarvikkeen tai aineen, on tuomittava huumausainerikoksen valmistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

4 §

Huumausainerikoksen edistäminen

Joka

Huumausaineen laitonta valmistusta, viljelyä, maahantuontia tai maastavientiä varten valmistaa, kuljettaa, luovuttaa tai välittää välineitä, tarvikkeita tai aineita tietäen, että niitä käytettäisiin tähän tarkoitukseen, tai
varoja lainaamalla tai muuten rahoittamalla edistää huumausainerikosta tai sen valmistelua taikka 1. kohdassa tarkoitettua toimintaa tietäen, että rahoitus käytetään tähän tarkoitukseen,

on tuomittava, jollei teko ole rangaistava osallisuutena huumausainerikokseen tai törkeään huumausainerikokseen, huumausainerikoksen edistämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

5 §

Määritelmät

Huumausaineena pidetään tässä luvussa huumausainelaissa (1289/93) tarkoitettua huumausainetta.
Erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet.

6 §

Menettämisseuraamus

Tässä luvussa mainitun rikoksen kohteena ollut huumausaine on tuomittava valtiolle menetetyksi. Jos huumausainetta ei voida tuomita menetetyksi sen johdosta, että se on menettämisseuraamusten välttämiseksi kätketty tai hävitetty, rikoksen tekijä ja siihen osallinen voidaan tuomita huumausaineen asemesta menettämään sen arvo joko kokonaan tai osaksi.
Menetetyksi on tuomittava myös

välineet, tarvikkeet tai aineet, joita on käytetty tässä luvussa mainitun rikoksen tekemiseen tai jotka on tähän tarkoitukseen hankittu, sekä
edellä 4 §:n 2 kohdassa tarkoitetut varat siinäkin tapauksessa, että teko on rangaistava huumausainerikoksena tai törkeänä huumausainerikoksena; varojen menettämiseen voidaan tuomita rahoittaja, rahoituksen vastaanottaja tai kumpikin yhteisvastuullisesti.

Edellä 2 momentissa säädettyyn menettämisseuraamukseen sovelletaan vastaavasti, mitä 46 luvun 9-11 §:ssä säädetään.
Rikoksen tuottaman hyödyn menettämisestä säädetään 2 luvun 16 §:ssä.

7 §

Toimenpiteistä luopuminen

7 § perustelut

Raittiustyölaki

Asetukset:19.11.1982, SK:828/1982

HE 17/82; L 29.6.1984/486 - HE 90/84; L 31.12.1987/1276 - HE 127/87; L 31.3.1988/296 - HE 43/87; L 1.2.1991/213 - HE 173/90; L 8.2.1991/273 - HE 258/90; L 3.8.1992/741 - HE 216/91

1 §. Raittiustyön tarkoituksena on totuttaa kansalaiset terveisiin elämäntapoihin ohjaamalla heitä välttämän päihteiden ja tupakan käyttöä.

2 §. Yleisten edellytysten luominen raittiustyölle on ensisijaisesti valtion ja kuntien tehtävänä. Käytännön raittiustyön tekemisestä vastaavat pääasiassa kunnat sekä raittius- ja kansanterveysjärjestöt.

3 §. Raittiustyön yleinen johto, ohjaus ja valvonta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle ja sen alaisina lääninhallituksille.

2 mom. on kumottu L:lla V:1.8.1991 K, A:8.2.1991, SK:273/1991.

Ks. Lääninhallituslaki ja -asetus, H 3 ja 3 a; Raittiustyöasetus 15 §, S 47.

4 §. (A:3.8.1992, SK:741/1992) Raittiustyön toimeenpanoon, raittiuden edistämiseen ja alkoholiolojen seuraamiseen kuuluvista tehtävistä huolehtii kunnan määräämä monijäseninen toimielin, jonka sen lisäksi, mitä tässä laissa säädetään, on huolehdittava niistä tehtävistä, jotka muissa laeissa säädetään raittiuslautakunnan tehtäväksi.

Raittiustyöstä vastaavan toimielimen on toimittava yhteistyössä erityisesti kunnan terveys-, sosiaali- ja koulutoimen kanssa. Toimielimen tehtävistä säädetään asetuksella.

Ks. Raittiustyöasetus 1 §, S 47.

8 § on kumottu lailla V:1.1.1989 K, A:31.12.1987, SK:1276/1987.

9 § on kumottu lailla V:1.1.1989 K, A:31.12.1987, SK:1276/1987.

10 §. Valtion tulo- ja menoarvioon on vuosittain otettava:
1) määräraha, joka vastaa vähintään neljääkymmentä penniä kutakin edellisenä vuonna maassa henkikirjoitettua asukasta kohti, käytettäväksi päihteiden käytöstä aiheutuvien haittojen ehkäisemistä tarkoittavaan toimintaan sosiaali- ja terveysministeriön vuosittain vahvistaman käyttösuunnitelman mukaisesti; sekä

2 kohta on kumottu lailla A:31.12.1987, SK:1276/1987.

Ks. Raittiustyöasetus 6§, S 47.

11 §. 1 mom. on kumottu L:lla A:31.12.1987, SK:1276/1987.

Kansanterveysjärjestöt voivat saada avustusta 10§:n 1 kohdan nojalla.

12 § on kumottu L:lla A:31.12.1987, SK:1276/1987.

13 § Tarkemmat säännökset tämän lain täytäntöönpanosta ja soveltamisesta annetaan asetuksella.

Ks. RaittiustyöA, S 47.

14 § Tämä laki tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1984.

Ennen tämän lain voimaantuloa voidaan ryhtyä lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.

15 § Tämän lain voimaan tullessa vireillä oleva asia käsitellään ja ratkaistaan aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaisesti.

Lain 6 §:n 3 momentin nojalla säädettyjen kelpoisuusehtojen estämättä tämän lain voimaan tullessa virassa oleva henkilö on edelleen kelpoinen raittiuslautakunnan alaiseen vastaavaan virkaan ja 7§:ssä tarkoitettu valtionosuus suoritetaan myös tällaisen viranhaltijan palkkauksesta aiheutuviin kustannuksiin.

Lain 7 §:ssä tarkoitettu valtionosuus suoritetaan ensimmäisen kerran niihin kustannuksiin, jotka kohdistuvat vuoteen 1984. Lain 8§:n säännöksestä poiketen siinä tarkoitettu valtionosuus suoritetaan lain voimaantulovuodelta 60 prosentilla ja seuraavalta vuodelta 50 prosentilla alennettuna.

Ooops - olenko narkomaani?

Tietoja: Julkaistu: 04.12.2006 04.12.2006; Osumat: 5452 5452

Ooops, olenko narkomaani?

Nuoren Keskustan vaalilehti voi muuttaa elämäsi. Sen huumeraportti kertoo korutonta asiaa huumeen syöjistä ja muista aineaddikteista. Varsinkin jutun yhteydessä oleva Vapaaksi huumeista ry:n laatima kymmenen kohdan lista "Yhteisiä piirteitä kaikille narkomaaneille" puhuttelee. Tarkkaile naapureitasi - tai ainakin itseäsi.

1. Kotoa katoaa tavaroita, vaatteita jne.

Täsmää, mitään ei löydä koskaan, ainakaan kiireessä.

2. Oudot kokoontumispaikat.

Kohotan katsettani ruudusta ja vilkuilen ympärilleni varovaisesti toimituksessa.

3. Uudet oudot kaverit.

Niin-no. Ainahan uudet kaverit outoja on. Pitänee siis paikkansa.

4. Liikkuminen porttikäytävissä.

Samperi, tuota en tiennytkään. Hilaanko pyörän sisälle ikkunasta, etten leimautuisi?

5. Kylpyhuoneeseen linnoittautuminen.

Mitä, onko vaimonikin huumeiden orja?

6. Kiinnostus kouluun ja opiskeluun katoaa.

Jo löytyi luonteva selitys keskenjääneelle gradulleni. En olekaan luuseri vaan nisti.

7. Kokonaiskäyttäytymisen muutos.

Edelliset eivät muuhun voikaan viitata.

8. Todellisuudesta pako.

Huomio huomio kaikki elokuvan ystävät! Usein pelkkä metadoni auttaa!

9. Paha olo, yksinäisyys ja turvattomuus.

Eipä muuta selitystä tälle olekaan kuin huumehoureet.

10. Alitajuinen toive päästä irti aineista.

Ainakin sivuaineista, näin on.

Lähde: Ylioppilaslehti 3.11.1995

Kieltolaista on hyötyä

Tietoja: Julkaistu: 04.12.2006 04.12.2006; Osumat: 5470 5470

Kieltolaista on hyötyä, mutta kenelle.

Salakuljettajille

jotka saavat voittoja laittomuuden takia kalliiden huumeiden maahantuonnista.

Huumekauppiaille

jotka saavat voittoja laittomuuden takia kalliiden huumeiden myymisestä. Huumekauppiaalle saattaa olla puhtaasti rahallisesti ajateltuna tuottavinta tuoda maahan mahdollisimman kovan riippuvuuden aiheuttavia aineita.
Tosin kaikki huumekauppiaatkaan eivät välttämättä ajattele pelkästään maksimaalisia voittoja, mutta taloudellisia paineita moiseen on.

Huumeita vastustaville järjestöille

jotka saavat sitä enemmän lahjoituksia virallisilta tahoilta ja yksittäisiltä kansalaisilta, mitä pahemmalta huumeongelma näyttää, ja mitä enemmän he näyttävät tekevän huumeiden vastustamiseksi.
Puhtaasti rahallisessa ja arvovallallisessa mielessä huumeita vastustavien järjestöjen kannattaa saadaa huumeongelma ainakin näyttämään, jos ei olemaan, mahdollisimman pahalta ja tehdä mahdollisimman dramaattisia/jyrkkiä, siis näyttäviä, mutta käytännössä tehottomia, huumeiden vastaisia tekoja.
Tosin kaikki huumeita vastustavat järjestöt eivät välttämättä ajattele pelkästään maksimaalisia voittoja ja vaikutusvaltaa, mutta mahdollisuuksia, ja todennäköisesti motivaatiota, sellaiseen on.

Huumepelottelijoille

jotka saavat voittoja kiertelemällä, maksua vastaan, kouluja kertomassa huumausaineiden vaaroista nuorille ja lapsille. Mitä pelottavampia tarinoita he kertovat huumeista, sitä tärkeämmältä heidän "valistuksensa" vaikuttaa, ja sitä varmemmin heidät kutsutaan uusiin tilaisuuksiin pelottelemaan.
Tosin kaikki huumeiden vaaroista luennoimassa kiertelevät eivät välttämättä ajattele näin, mutta kyllä se ainakin lyhyellä tähtäimellä näyttäisi rahallisesti kannattavan.

Totalitääristä valvontayhteiskuntaa ajaville valtaapitäville tahoille,

jotka saavat huumeiden vastustamisesta tunteisiin vetoavan oikeutuksen kansalaisten teknilliseen tarkkailuun. Postin lukemiseen, puhelinten kuuntelemiseen, kansalaisten liikkumisten tarkkailuun, videovalvontaan, kotietsintöihin, yms.
Tosin kaikki valtaapitävät tahot eivät välttämättä ajattele näin, mutta vallan maksimoinnin ja varmistamisen kannalta moiseen on motivaatiota.

Medialle

joka saa tunteisiin vetoavia sensaatiouutisia laittomista huumeista. Jääkiekkoilija X joi kossua ei ole uutinen, mutta jääkiekkoilija X poltti pilveä on jo iso uutinen.

Poliisille

joka saa sitä enemmän määrärahoja, resursseja ja oikeuksia huumevastaisuuden verukkeella, mitä pahemmalta huumeongelma näyttää. Niinpä poliisin kannattaa vakuutella että huumeongelma on mahdollisimman paha ja tehdä lähinnä dramaattisia näennäisen tehokkaita, mutta käytännössä tehottomia, huumeiden vastaisia tekoja. Tai mahdollisesti jopa huumeongelmaa pahentavia tekoja.
Poliisit saattavat myös ottaa lahjuksia huumekauppiailta ja salakuljettajilta, näin maksimoiden henkilökohtaisen voittonsa.
Eli poliisit saattavat saada:

Määrärahoja.
Resursseja.
Oikeuksia.
Lahjuksia.

Tosin kaikki poliisit eivät välttämättä ajattele näin, mutta taloudellisesti ja arvovallallisesti tämä voi olla hyvin houkuttelevaa, etenkin kun järjestäytyneen rikollisuuden vastustaminen voi olla poliiseille ykstyishenkilöinä, ja heidän perheilleen, vaarallista. Jotkin poliisit saattavat jopa jättää rauhaan ne huumekauppiaat joilta saavat lahjuksia, mutta ratsata ja pidättää heidän kilpailijoitaan (esimerkiksi huumeiden kotikasvattajia).
Myös jotkut tulliviranomaiset saattavat olla vastaavassa tilanteessa.

Lääketehtaille

joiden lääkkeitä ostetaan enemmän koska ihmiset jotka eivät saa käsiinsä laittomiksi julistettuja huumausaineita käyttävät heidän lääkkeitään huumautumistarkoituksiin.
Tosin kaikki lääketehtaat eivät välttämättä pyri tälläisiin tilanteisiin, jotkut jopa pyrkivät ehkäisemään sellaisia.

Jos haluat että useammat ihmiset kiinnittävät huomiota näihin seikkoihin niin tulosta tämä. Kopioi. Levitä (kahviloihin, ilmoitustauiluille, jaa festivaaleilla, anna tutuille, kiinnitä julisteille varatuille seinille, yms.).

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Kieltolaki johtaa poliisivaltioon.

"Huumausainestrategia 1997": Oikeuslaitoksen toiminta

Tietoja: Julkaistu: 04.12.2006 04.12.2006; Osumat: 4813 4813

Huumausainestrategia 1997

K.J.Långin johtaman Huumausainepoliittisen toimikunnan mietintö

http://www.vn.fi/vn/stm/ehosopo/suomi/huumestr/sisally1.html

9.12.1997

Seuraavassa on suora lainaus kyseisestä mietinnöstä

Luku 4.4.4 Oikeuslaitoksen toiminta.

"Yksi syyttämis- ja tuomioistuinkäytännössä merkille pantava seikka on toimenpiteistä luopumisen vähäinen käyttö huumausainerikoksissa. Vertaamalla vuoden 1972 huumausainelain ja vuoden 1994 rikoslain huumausainesäännösten esitöitä oikeuskäytäntöön paljastuu, ettei lainsäädännön alkuperäinen tarkoitus ole toteutunut. Molempien säädösten esitöiden mukaan tarkoituksena on ollut jättää pelkkään huumausaineiden käyttöön ja siihen liittyneisiin rikoksiin syyllistyneet pääsääntöisesti tuomitsematta. Kuitenkin huumausainerikoksista tuomitsematta jätettyjen osuus on laskenut 70-luvun alkupuolen 15 - 30 %:ta muutamaan prosenttiin (2 % vuonne 1994). Lukumääräisesti näitä päätöksiä on 90- luvulla tehty vain 8:sta 57:än vuodessa.

Mahdollisuutta jättää syyttämättä huumausainerikoksista on myös käytetty vähän, noin 4-6 %:ssa poliisin tietoon tulleista huumausainerikoksista vuosina 1991-95. Lukumääräisesti tapaukset ovat lisääntyneet vuodesta 1991, jolloin niitä oli 103, vuoteen 1995, jolloin oli 336 vastaavaa päätöstä. Näistä syyttämättäjättämispäätöksiä 120 tehtiin rikoslain 50 luvun 7 §:n perusteella, jossa on erityinen säännös toimenpiteistä luopumisesta. Syyttämättä jättäminen on kuitenkin suhtellisesti vähentynyt vuodesta 1992 vuoteen 1995, sillä poliisin tietoon tulleiden huumausainerikosten määrä on kasvanut voimakkaasti. Syyttämättä jättämisessä on ilmeisesti myös melko selviä alueellisia eroavaisuuksia."

"Rikoslain huumausainerikoksia koskevaan lukuun otettiin erityinen toimenpiteistä luopumispykälä(RL 50:7) täydentämään rikoslainsäädännön yleistä säännöksiä. Hallituksen esityksessä sanotaan:"Pelkän käytön ja siihen välttämättä liittyvän hallussapidon perusteella ei syytettä tulisi aja eikä rangaistusta tuomita." Esityksen mukaan tämä koskee myös omaan käyttöön tarkoitettua huumausaineen maahantuontia, hallussapitoa ja valmistusta. Tyypilliseksi rankaisematta ja syyttämättä jätettäväksi tapauksiksi hallituksen esitys nimeää yksin kotona tapahtuvan huumausaineen käytön sekä muutaman vakiokäyttäjän yhteisen käytön kotioloissa. Yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen edellyttää, että toimenpiteistä ei luovuta, kun huumausaineiden käyttö on julkisella tavalla, joka on omiaan johdattamaan muitakin käyttämään niitä. Esimerkkinä mainitaan julkinen käyttö musiikkifestivaaleilla ja televisiolähetyksissä.

Toinen RL 50 luvun 7 §:ään sisältyvä peruste toimenpiteistä luopumiselle on tekijän hakeutuminen sosiaali- ja terveysviranomaisten hyväksymään hoitoon. Tilastotietoa ei ole käytettävissä siitä, monessako tapauksessa tätä perustetta on sovellettu. Toimikunnassa kuultujen asiantuntijoiden antamien lausuntojen valossa tätä mahdollisuutta on toistaiseksi käytetty erittäin harvoin jos lainkaan.

Suuri osa syyttäjälle tulevista huumausainerikosasioista liittyy suoraan huumausaineiden omaan käyttöön. Vuonna 1994 Helsingissä kirjatuista tikosilmoituksista kerätyn otoksen (n=125) perusteella voidaan arvioida 82%:n rikosilmoituksista koskevan huumausaineiden hankkimista, käyttöä tai hallussapitoa. Hallussapitorikoksissa tehdyissä takavarikoissa valtaosa on niin pieniä, että huumeiden voitiin arvioida olevan omaan käyttöön.(Kinnunen 1996, 30-35). Keskusrikospoliisin julkaisemissa valtakunnallisissa tilastoissa ns. käyttäjärikosten osuus huumausainerikollisuudessa oli 62 % vuonna 1995 (Kinnunen 1997). Nämä tapaukset ovat menneet poikkeuksetta syyteharkintaan, ja koska toimenpiteistä luopumispäätöksiä on tehty erittäin harvoin, on niistä mitä ilmeisemmin annettu sakkorangaistuksia tai ehdollisia vankeusrangaistuksia.

Edellisen perusteella voidaan päätellä, että oikeuskäytäntö on muodostunut tiukemmaksi kuin eduskunta on edellyttänyt. Säännöksiä toimenpiteistä luopumisesta ei ole leivien rikosten kohdalla riittävästi käytetty. Rikoslain 50 luvun 7 §:n säänösten sisältöä, siten kun se ilmenee lain esitöissä, ei ilmeisesti tunneta riittävän hyvin.

Syy hoitoperusteella toimenpiteistä luopumisen vähäisyyteen on todennäköisesti ollut yhteistyön ja tietojen vaihdon puute palvelujärjestelmän ja oikeuslaitoksen välillä. Siten esimerkiksi hoidon mahdollisuudesta rangaistuksen vaihtoehtona ei ole tiedotettu riittävästi syyttäjälle ja tuomioistuimille."

"Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus": Huumeiden käyttöön liittyvä riippuvuus

Tietoja: Julkaistu: 02.12.2006 02.12.2006; Osumat: 5032 5032

Tapani Sarvannin väitöskirjasta

HUUMEPOLITIIKKA JA OIKEUDENMUKAISUUS

MTV3 toteaa uutisissaan seuraavaa:

"Tuore väitöskirja kyseenalaistaa nykyisen huumepolitiikan oikeudenmukaisuuden.

-Nykyistä rajoittavaa huumepolitiikkaa kannattavien ja kritisoivien ryhmien pitäisi saada äänensä kuuluviin tasavertaisesti. Jos joltakin osapuolelta kielletään tämä oikeus, voimakkaiden purkautumisien riski kasvaa, varoittaa valtiotieteen maisteri Tapani Sarvanti. Sarvannin väitöskirja Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus tarkastetaan tänään (28.11.1997) Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Sarvannin mielestä valtion pitäisi kantaa nykyistä enemmän huolta yhteiskunnan aidosta moniarvoisuudesta. Jotta tämä olisi mahdollista, valtio ei saisi olla ideologinen.

-Valtion pitäisi ottaa vähemmän kantaa siihen, mikä on hyvä ja oikein ja antaa kansalaisyhteiskunnan huolehtia keskustelusta. Valtion tulisi tukea niitä tahoja, joiden on muuten vaikea saada äänensä kuuluviin, Sarvanti toteaa."

-Käytännössä moniarvoinen yhteiskunta tarkoittaisi huumepoliittisesti sitä, että myös kriittisesti vallitsevaan huumepolitiikkaan suhtautuvia kansalaisjärjestöjä otettaisiin mukaan normaalin järjestötuen piiriin. "

http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto/9711/971128/9711280116.html

Suora lainaus Tapani Sarvannin väitöskirjasta "Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus":

"LIITE 4

Huumeiden käyttöön liittyvä riippuvuus

Riippuvuus liitetään usein huumeiden käytön kiellon perusteluihin. Riippuvuuden tarkastelu on kiinnostavaa ainakin kahdesta näkökulmasta: Ensinnäkin haluan selvittää, ovatko jotkut ihmiset ilmeisesti selvästi taipuvaisempia voimakkaisiin riippuvuuksiin kuin toiset. Tällä on merkitystä keskusteltaessa valtion oikeudesta estää ihmistä toteuttamasta riippuvuuteen liittyvää toistopakkoaan. Toiseksi on kiinnostavaa tarkastella sitä, poikkeavatko laillisten ja laittomien aineiden aiheuttamat riippuvuudet olennaisesti toisistaan.

Riippuvuudessa eli addiktiossa ei siis ole kysymys yhdestä taudista, vaan monen oireen esiintymisestä yhdessä. Mahdollinen hoito kohdistuu riippuvuuden oireisiin, ei tautiin, koska sitä ei ole. Riippuvuus voi kehittyä huumeiden ohella myös esimerkiksi uhkapelaamiseen, syömiseen tai sukupuolisuhteisiin. Yhteistä riippuvuutta tuottaville aineille ja toiminnoille on ainakin se, että niiden avulla voidaan nopeasti vaikuttaa omaan sisäiseen tilaan. Kemiallisessa addiktiossa nämä vaikutukset ilmenevät selvimmin humalan nousuvaiheessa, johon liittyy mielihyvää, sosiaalisten estojen vähenemistä ja rentoutumista. Päihdyttävien huumeiden avulla voidaan tavoitella myös muita merkityksellisiä asioita kuten läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, jännitystä, voimantuntoa, unohdusta ja vapautta syyllisyydestä. (Gossop, 1989, 1-8; riippuvuudesta, oppimisesta, ympäristötekijöistä ja ks. myös Kiianmaa, 1987, 151-157)

Riippuvuuden muodostumiseen vaikuttavat monet tekijät: päihdyttävän aineen tai muun huumeen saatavuus, kulttuuriset arvot ja normit, sosialisaatio kokemukset, vertaisryhmän paine, perinnölliset tekijät ja aineesta saatava psyykkinen tyydytys. Päihdyttävistä huumeista saatava psyykkinen tyydytys ja vertaisryhmän tuki selittävät sitä, miksi juuri ne lapset aloittavat käytön usein jo 11-12- vuotiaina, joilla on rikkinäinen kotitausta sekä keskittymis- ja kouluvaikeuksia. Henkilöt, jotka pysyvämmin jäävät huumekoukkuun, ovat usein alun alkaen moniongelmaisia. Sosiaalisten ongelmien ohella heillä on masennusta, epäsosiaalisuutta ja rajatilatason häiriöitä. (Koski-Jännes, 1995, 7)

Arviot eri huumeiden addiktiopotentiaalista vaihtelevat. Vuonna 1990 amerikkalaisia päihderiippuvuuksien hoitoon erikoistuneita terveysalan ammattilaisia pyydettiin sijoittamaan päihteet addiktiivisuuden mukaiseen järjestykseen. Vastaajia pyydettiin jättämään huomiotta huumeiden saatavuus tai käytön hyväksyttävyys ja arvioimaan niitä vain sen mukaan, kuinka vaikeaa kyseisen huumeen riippuvuudesta on vapautua. Huumeita arvosteltiin asteikolla 1-100 antamalla kaikkein addiktiivisimmalle päihteelle luku 100. Kyselyn tulokset ovat seuraavat:

nikotiini 99
metamfetamiini poltettuna 98
krakin poltto 97
metamfetamiini ruiskutettuna 92
diatsepaami 83
sekobaritaali 82
alkoholi 81
heroiini 81
nuuskattu amfetamiini 80
nuuskattu kokaiini 71
kofeiini 70
PCP 57
marihuana 22
ekstaasi 20
psilosybiinisienet 19
LSD 16
peyote 15

(Perrine, 1996)

Kyselyn päälinjat ovat yhtäpitävät sen kanssa, mitä huumeluokkien väärinkäyttöriskeistä tiedetään jo eläinkokeitten perusteella. Tämän tiedon mukaan huumeista piristeiden väärinkäyttöpotentiaali on suurin, jos ne nautitaan polttamalla tai ruiskuttamalla, ja toisaalta haltusinageenien addiktiopotentiaali on alhaisin. Kaikki muut huumeet näyttävät sijoittuvan näiden kahden ääripään välille. (Päivärinta, 1997)

Useimpiin addiktoihin liittyy sekä fyysistä että psyykkistä riippuvuutta. Fyysinen riippuvuus ilmentää elimistön sopeutumista vieraan aineen läsnäoloon. Koski-Jänneksen mukaan käyttötiheyden kasvaessa aineen sietokyky kohoaa, tarvitaan enemmän ainetta saman huumaantumistilan aikaansaamiseksi. Käytön loppuessa ilmenee vieroitusoireita, jotka ovat siinä määrin tuskallisia, että alttius käytön uusiutumiselle on hyvin suuri. Fyysistä riippuvuutta aiheuttavat aineet, jotka kuuluvat luokkiin rauhoite-nukutteet sekä opiaatit. Jotkut haluavat sijoittaa tähän ryhmään myös teen ja kahvin, toiset taas haluavat ne seuraavaan ryhmään.

Psyykkinen riippuvuus ei kohdistu itse aineeseen vaan sen avulla saavutettavaan psyykkiseen tilaan. Psyykkinen riippuvuus perustuu oppimiselle. Esimerkiksi alkoholia tai muuta huumetta käyttäessään ja sen käyttöä havainnoidessaan ihminen omaksuu monenlaisia asioita sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Hän oppii odottamaan nousuhumalaan tai -huumaantumiseen liittyvää mielihyvää, voimantunnetta ja kommunikoinnin helpottumista (TS:n huomautus: Ernest Hemingway kirjoitti ensimmäisessä romaanissaan Nuoruuteni Pariisi: "Mikään ei voita kylmän oluen ensi puraisua".) Ihminen oppii myös kytkemään erilaiset ympäristövihjeet juomiseen niin, että ne itsessään jo alkavat virittää hänessä juomishaluja. Toisille jo viikonloppu tai joidenkin ystävien seura merkitsee automaattisesti runsasta alkoholin käyttöä. (Koski-Jännes, 1995, 8)

Ulkoisten vihjeiden avulla ihmiset oppivat yhdistämään myös tietyt mielentilansa huumaavien aineiden käyttötarpeeseen. Vaikka päihteitä käytetään nuorena enimmäkseen ilonpidon tehostamiseen, niitä käytetään riippuvuuden syvetessä yhä useammin kielteisten mielentilojen lievittämiseen. Psyykkistä riippuvuutta ilmentävät myös ne monenkirjavat selitykset, joiden avulla syyllisyyttä aiheuttavaa käyttöä yritetään puolustella sekä itselle että muille. (Mt., 8) Koski-Jänneksen kanta edustaa oman tulkintani mukaan hyvin maassamme vallitsevaa näkemystä huumeongelmaisten hoidontarpeesta.

Koski-Jänneksen mukaan riippuvuuskäyttäytymiseen liittyvä toistamispakko syntyy siitä, että ihminen yrittää päästä eroon ongelmistaan tavoilla, jotka viime kädessä syventävät näitä ongelmia. Vaikka huumeita alun pitäen olisi käytetty huvin tai seuran vuoksi, niiden väärinkäyttö on Koski-Jänneksen mukaan tyypillisesti välttämiskäyttäytymistä. Kun esimerkiksi lääkkeiden vieroitusoireista yritetään vapautua ottamalla lisää samaa lääkettä, olo helpottuu aluksi, mutta käytön jatkuessa kierre saattaa syvetä. Vastaavasti, jos ihmissuhdeongelmista yritetään vapautua huumeisiin turvautumalla, ongelmat yleensä kärjistyvät. (Koski-Jännes, 1995, 8) Tämä kanta kuvaa hyvin laajalti vallitsevaa perinnettä, jonka mukaan ihmisen ulkopuoliset tahot voivat parhaiten määritellä, mitä todellisia tarpeita huumeongelmaisella on hoitonsa suhteen.

Huumeriippuvuudesta katsotaan aiheutuvan merkittäviä sosiaalisia, terveydellisiä ja tuotannollisia haittoja. Vielä olennaisempi argumentti on ollut se, että huumeriippuvuuden katsotaan vaikuttavan siten, että henkilö ei ole enää vapaa tekemään rationaalisia itseään koskevia valintoja. Huumeiden aiheuttaman riippuvuuden vuoksi katsotaan huumeiden käyttäjien olevan myös ennemminkin sairaita. Näin huumekysymys muodostuu lääketieteelliseksi ongelmaksi, ei nautintoihin tai tapoihin liittyväksi asiaksi.

Uudemmat biologiset addiktioteoriat korostavat huumeiden tuoman suoran mielihyvän merkitystä riippuvuuden kehittymisessä, kun vanhemmissa teorioissa pidettiin vieroitusoireita j a niiden välttämistä oleellisena (ks. Wise & Bozarht,1987,469-492; Robinson & Berridge, 1993, 247-291)

K. Pylkkänen on kuvannut huumeiden psykologisia ulottuvuuksia seuraavasti:

LSD:lle on tyypillistä, että sen krooninen käyttö on hyvin harvinaista. Se ei näin juurikaan vastaa ihmisten riippuvuustarpeisiin. LSD vaikuttaa ihmisten oman ruumiin kuvaan. "Pahalla matkalla" oleva muistuttaa aivan pientä lasta, joka on riittämättömän yksin, ilman äidin rauhoittavaa vaikutusta. LSD vie ihmisen "syvälle" oman tiedostamattomansa kokemuksiin. Sen vaikutukset koetaan usein pelottaviksi. Onkin kuvaavaa, että "matkoille" halutaan usein joku toinen, selvin päin oleva "matkanjohtaja" suojaamaan liiasta ahdistuksesta. Kokemuksen mukaan LSD:n krooninen käyttö liittyy hyvin vaikeisiin ja varhaisiin psyykkisiin häiriötiloihin, joiden syntyä ovat saattaneet edeltää aivan varhainen äitilapsisuhteen kehitykselliset häiriöt.

Opiaattien vaikutuksesta menettää häiritseväksi koettu ulkoinen todellisuus merkitystään. "Being on the nod" on tietynlainen narsistinen itseriittoisuuden tila, jossa henkilö hetkellisesti kokee olevansa riippumaton ympäristöstään ja irti ristiriidoistaan. Opiaattien käytöstä on kuvattu haettavan sisäistä jännityksen laukaisemista tilanteessa, jossa oma psyykkinen rakenne ei ole tähän tehtävään riittävä. Normaalitilanteessa ihminen pystyy käsittelemään ahdistusta ja jännitystä psykologisesti tai toisten ihmisten avulla. Kun nämä keinot eivät ole ulottuvilla, opiaatit tarjoutuvat joillekin pakotieksi. Vaikutus samalla laskee yksilön viettienergiaa.

Amfetamiini ja kokaiini ovat samankaltaisia siinä että ne lisäävät henkilön kokemusta omasta voimakkuudestaan ja vähentävät väsymyksen tunnetta. Niiden vaikutuksen alaisena yksilö on aktiivinen suhteessa toisiin ihmisiin, omanarvontunne kohoaa hetkellisesti.

Alkoholin ja kannabiksen vaikutukset ovat Pylkkäsen mukaan pitkälti samansuuntaisia tietyistä eroista huolimatta. Persoonallisuuden kontrolloivien osien vaikutus vähenee tilapäisesti. Henkilö tulee puheliaaksi ja vakuuttuu omasta syvällisyydestään sekä tunteissaan että ajatuksissaan. Näillä kokemuksilla on yhtäläisyyksiä moniin yksilön kehityksen vaiheisiin, mikä saattaa myötävaikuttaa siihen, että ne ovat niin suosittuja "yleishuumeita" kuin ne ovat. Taulukko kuvaa tiivistettynä eri huumeiden psykologisten vaikutusten kirjoa ja niistä haettavia vaikutuksia.

Aine	Psykologiset Vaikutukset	"Tavoiteltu" psykologinen vaikutus
LSD	Minän eheys heikkenee	Yhteyden, rauhan ja eheyden tunne, eristyneisyyden murtuminen
OPIAATIT	"Being on the 'nod" Ulkoinen todellisuus ei merkitse	Itseriittoisuuden tila. Toiveiden maaginen täyttyminen
AMFETAMIINI JA KOKAIINI	Voimakkuuden kokemus. Väsymys vähenee.	Itsetunto kohoaa, aktiivisuus suhteessa toisiin. Pelko ihmissuhteiden menetyksestä alenee. Passiivisuuden kieltäminen.
KANNABIS JA ALKOHOLI	Kontrolli laskee. Puhelias olo.	Eristyneisyys vähenee.

Ainevaikutusten psykologiset ulottuvuudet (Pylkkänen, 1992, 38-39)"

Lähde : Tapani Sarvanti, Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus, Helsingin yliopisto, Valtiotieteen tiedekunta, Sosiaalipolitiikan laitos

Julkaisija: STAKES (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus 1997) Tutkimuksia 83.

HUUMEPOLITIIKKA JA OIKEUDENMUKAISUUS

Tapani Sarvanti:

Teos sopii käsikirjaksi henkilölle, jonka tehtäväviin kuuluu huumepoliittinen tai yhteiskuntapoliittinen päätöksenteko. Tutkimus sisältää katsauksen huumekäsitteen määrittelystä, huumekieltojärjestelmien synnystä ja huumepoliitikoista. Teos esittelee yksilön vapautta ja oikeudenmukaisuutta koskevia teorioita suhteutettuna huumepolitiikan vaihtoehtoihin ja perusteluihin. Teos on myös kirjoittajan itsekriittinen puheenvuoro huumepolitiikan kehittämistarpeista tilanteessa, jossa huumeongelma on vakavasti vaikeutumassa. 1997 - 296 s. - 144 mk - tilausnro Tu 83 - ISBN 951-33-0486-8. Stakes Siltasaarenkatu 18, PL 220 00531 Helsinki. Puhelin (09) 39671, Telefax (09) 761 307 email: Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

"Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus": Huumekiellot: Perustelut ja kommentointi.

Tietoja: Julkaistu: 02.12.2006 02.12.2006; Osumat: 5220 5220

Tapani Sarvannin väitöskirjasta

HUUMEPOLITIIKKA JA OIKEUDENMUKAISUUS

MTV3 toteaa uutisissaan seuraavaa:

"Tuore väitöskirja kyseenalaistaa nykyisen huumepolitiikan oikeudenmukaisuuden.

http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto/9711/971128/9711280116.html

6 Huumekieltojen perustyypit, paternalismi, moralismi ja huumekiellot

(…)

6.4 Perustelut ja kommentointi (s. 152)

Kansainvälisissä yleissopimuksissa myös yleisemmin huumekieltoja perustellaan kolmenlaisilla argumenteilla.

Ensinnäkin huumeiden katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen merkittäviä haittoja. Huumeyleissopimusten perusteluissa ei tuoda esiin, miksi juuri kyseistä yleissopimusta koskevissa huumeluetteloissa mainitut aineet on haluttu kieltää eikä joitakin muita. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perustelut tai väitteet ovat paternalistisia.

Toiseksi käytön katsotaan aiheuttavan käyttäjän läheisille merkittäviä haittoja. Haittojen luonnetta ei kuitenkaan huumeyleissopimuksissa täsmennetä. Haitat voisivat merkitä sitä, että henkilö kohdistaa huumeiden käyttönsä vuoksi henkistä tai fyysistä väkivaltaa muita henkilöitä kohtaan tai anastaa heidän omaisuuttaan heikentyneen moraalitajunsa vuoksi. (Jos omaisuusrikos johtuu kontrollin vuoksi nousseista hinnoista tai muista kontrolliin liittyvistä tekijöistä, ne tulee sijoittaa kolmanteen haittojen tyyppiin.)

Kolmanneksi huumeiden tuotantoon ja jakeluun liittyy tekijöitä, jotka aiheuttavat merkittäviä haittoja käyttäjälle, hänen läheisilleen ja yhteiskunnalle. Tarkemmin sanottuna nämä haitat aiheuttaa huumekontrolli.

Luettelen seuraavassa eräitä perusteluja tai väitteitä, joilla huumeiden kieltoja ja kieltojen purkamista pidättäytymistä on perusteltu. Ryhmittelen väitteet karkeasti kansanterveyteen viittaaviin, talouteen ja rationaalisuuteen viittaaviin, sosiaalisiin seikkoihin viittaaviin, tuleviin sukupolviin viittaaviin sekä moralistisiin.

Laittomien huumeiden käytön kieltoa voidaan perustella ainakin seuraavilla väitteillä:

Kansanterveyteen viittaavat perustelut

Väite 1

Porttiteorian mukaan lievien laittomien huumeiden käyttö johtaa kovempien huumeiden käyttöön.

Kommentti

Porttiteoria toimii sikäli, että sosiaalisesta taustasta, koulutuksesta, koulumenestyksestä ja elintavoista voidaan tehdä ennusteita henkilön tulevasta selviytymisestä. Keskeinen portti laittomien huumeiden käytölle on kahvin, tupakan ja alkoholin käyttö. Kannabis ei toimi porttina kovempiin huumeisiin enempää kuin alkoholi kannabikseen.

Väite 2

Laittomien huumeiden käyttö johtaa nopeasti (fyysiseen) riippuvuuteen, josta on lähes mahdotonta tai ainakin erittäin vaikeata päästä eroon.

Kommentti

Huumeiden käyttöön liittyvä riippuvuus vaihtelee riippumatta siitä, onko kyseessä laiton tai laillinen huume. Eräät vaarallisiksi katsotut huumeet eivät juuri aiheuta fyysistä riippuvuutta (esim. LSD). Alkoholi aiheuttaa monin verroin voimakkaampaa riippuvuutta kuin monet laittomat huumeet. Kyseessä on ennen muuta myytti joka vahvistaa käyttäjän asettautumista laittomien huumeiden harrastajille yhteiskunnassa varattuun rooliin.

Väite 3

Laittomien huumeiden aiheuttamat sosiaaliset, terveydelliset ja taloudelliset haitat ovat käyttökertaa kohti suurempia kuin laillisten huumeiden.

Kommentti

Väite tuskin pitää paikkaansa ainakaan kaikkien laittomien huumeiden osalta. Ja vaikka pitäisikin, siitä ei voi automaattisesti tehdä johtopäätöksiä suuntaan eikä toiseen. Tarvittaisiin kriteeri, jolla määriteltäisiin tekijät, jotka huumeella on oltava, jotta se ehdottomasti tulisi kieltää. Tällaista määrittelyä ei ole tehty. On muistettava, että huomattava osa laittomien huumeiden aiheuttamista haitoista liittyy niiden laittomuuteen. Tästä seuraa huono ladunvalvonta, kuluttajan puutteellisen tiedot aineen voimakkuudesta, epähygieeniset käyttötarvikkeet ja käyttöympäristöt, puutteellinen käytön neuvonta ja ohjaus sekä sosiaalisen aseman muuttumiseen liittyvät seikat.

Väite 4

Kaikkien tai joidenkin laittomien huumeiden laillistaminen lisäisi huumeiden tarjontaa ja sitä kautta kaikkien huumeiden käyttöä. Käytön lisääntyminen kasvattaa kokonaishaittoja.

Kommentti

Väite muistuttaa alkoholipolitiikasta tuttua kokonaiskulutusmallia (ks. Edwards ja muut, 1996). On totta, että keskioluen "vapauttaminen" vuoden 1969 alusta ei tuonut keskioluen kulutusta viinan tilalle vaan sen rinnalle, mahdollisesti jopa initiaatioksi viinanjuontiin. On kuitenkin muistettava, että keskiolut on alkoholi kuten viinakin. Ei ole itsestään selvää, että huumeiden kokonaiskulutus lisääntyisi, jos uusia huumetyyppejä tulisi laillisille markkinoille. Useissa tutkimuksissa sekä alkoholin että muiden huumeiden käyttäjät ryhmitellään käytön mukaan satunnaiskäyttäjiin, suurkuluttajiin jne. Tällainen variaatio löytyy samansuuntaisena eri aineita käyttävien joukosta (esim. Hakkarainen 1987). Tästä voisi myös päätellä, että huumeiden käytön intensiivisyys riippuisi niin suurelta osin ihmisestä pikemminkin kuin aineesta, että riippumatta kovin paljon laillisesti tarjolla olevasta huumevalikoimasta tietty osa väestöstä olisi raittiita, yhden tai useamman aineen satunnaiskäyttäjiä, kohtuukäyttäjiä tai ongelmakäyttäjiä. Jos kriteerinä on käytön intensiivisyys (tiheys ja määrä, jotka voidaan muuttaa yksinkertaisesti käyttöön kuluvaksi ajaksi), saattaa yhtä hyvin olla, ettei huumeiden käyttö kokonaisuudessaan kasvaisi lainkaan. Muun muassa Hollannista saadut kokemukset kannabiksen eräänlaisesta laillistamisesta osoittavat, että vaikutukset eivät ole kovin suuria ja vaihtelevat ainekohtaisesti ja ikäryhmittäin. Itse kuitenkin uskon, että uusien huumeiden laillistaminen todennäköisesti ainakin pitkällä aikavälillä loisi edellytyksiä huumeiden kokonaiskulutuksen lisääntymiselle.

Toisaalta voidaan olettaa sellainen tilanne, että laillistettaisiin huume, jonka haittavaikutukset olisivat vähäisempiä kuin alkoholin. Olisi ainakin teoriassa mahdollista, että tämän huumeen laillinen käyttömahdollisuus vähentäisi alkoholin kulutusta ja sitä kautta huumehaittoja kokonaisuutena.

Väite 5

Kansanterveyden kannalta parasta olisi, että myös laillisten huumeiden käyttö kiellettäisiin. Näin ollen olisi epätarkoituksenmukaista sallia nykyistä useampia huumeita, koska tavoitteena on kaikkien kieltäminen.

Kommentti

Raittiusväki on j o vuosisatoja ajanut johdonmukaisesti kaikkien huumeiden kieltämistä, myöhemmin kaikkien huumeiden käytön minimointia. Kapea-alaisen kansanterveysmallin mukaan on ymmärrettävää, että uusien huumeiden sallimista ei voida pitää hyväksyttävänä. Kontrollipolitiikkaa kehitettäessä on kuitenkin tarkasteltava yhteiskunnan eri sektoreille aiheutuvia haittoja ja hyötyjä ottaen tasapuolisesti huomioon kaikkien kansalaisten intressit.

Väite 6

Vaikka nyt laillisten huumeiden käyttö sallittaisiin autonomisille ihmisille, salliminen lisäisi todennäköisyyttä, että ei-autonomiset ihmiset (etupäässä lapset) saisivat näitä huumeita käyttöönsä.

Kommentti

On totta, että alkoholin ja tupakan myynnin salliminen aikuisille on luonut tilanteen, jossa myös alaikäiset ja muut ei-autonomiset henkilöt voivat hankkia niitä käyttöönsä. Esimerkiksi autoilua ei kuitenkaan katsota voitavan kieltää sillä perusteella, että alaikäiset rattijuopot saattavat aiheuttaa tuhoa ympäristölleen ja itselleen. Samoin on jouduttu menettelemään alkoholin ja tupakan kanssa. Esimerkiksi liuottimien myynnin rajoittamisen vaikeus samaan aikaan kun esimerkiksi kannabiksen pelkästä käytöstä voidaan tuomita kahden vuoden vankeusrangaistukseen on osoitus siitä, miten epätasa-arvoisesti vaarallisten aineiden jakelun ja käytön sääntelyyn suhtaudutaan.

Sosiaalisiin ja kulttuurillisiin seikkoihin viittaavat perustelut

Väite 7

Laittomien huumeiden salliminen vaarantaisi yhteiskunnan arvoperustaa loukatessaan kansalaisten perusarvojapa heidän siveellisiä tunteitaan.

Kommentti

Perustelu on usein käytetty seksuaalisuuteen liittyvän sääntelyn sekä muun muassa naispappeutta koskevan keskustelun yhteydessä. Tätä ns. realistista perustelua käytetään, kun rationaalisen argumentaation keinot eivät riitä, kansalaisten mielipiteethän loppujen lopuksi määräävät, miten eri yhteiskuntaryhmien toimintamahdollisuudet sallitaan. Enemmistön arvoperustaan ja siveellisyyteen liittyviä perusteluja joudutaan usein poliittisessa päätöksenteossa pitämään keskeisenä lähtökohtana. Enemmistöpäätöksiä tehtäessä tämän kategorian väitteet realisoituvat lainsäädäntöä muodostaviksi tai sitä purkaviksi kansalaisten mielipiteiden muuttuessa. Keskeistä on huolehtia huumepolitiikan legitimiteetistä tukemalla monipuolista kansalaiskeskustelua.

Väite 8

Laittomien huumeiden käyttö aiheuttaa tai siihen liittyy merkittävästi väkivaltaa ja häiriökäyttäytymistä, j oka uhkaa yhteiskuntaa sekä vaarantaa huumeiden käyttäjien läheisten turvallisuutta.

Kommentti

Eräiden laittomien huumeiden käyttöön liittyy väkivaltaa kuten alkoholinkin käyttöön. On totta, että esimerkiksi kokaiinin kieltämistä Yhdysvalloissa perusteltiin aikoinaan sillä, että mustien kokaiinia käyttävien miesten katsottiin ahdistelevan valkoista naispoolista väestöä, jota siis piti suojella. Osa laittomista huumeista aiheuttaa kuitenkin todellisuudessa vähemmän väkivaltaista käyttäytymistä kuin alkoholi. Merkittävä osa laittomiin huumeisiin liittyvästä väkivallasta j ontuu siitä, että ne ovat laittomia, ei aineista sinänsä. Laittomaan huumeiden valmistukseen ja kauppaan liittyy väkivaltaa todennäköisemmin kuin lailliseen kauppaan. Alkoholitapojen raaistuminen Suomessa kieltolakiaikoina oli osaltaan osoitus siitä, että yhteiskunnan harmaalle vyöhykkeelle painettavat asiat pyrkivät entisestään vaikeutumaan verrattuna siihen, että ne otetaan avoimesti julkisen sääntelyn piiriin.

Väite 9

Huumeiden (ml. alkoholi) kokonaiskulutuksen lisääntyessä ja keskittyessä poikkeavasti käyttäytyviin ryhmiin väestön kyky sietää huumeiden käyttäjiä heikkenisi. Asenteet nyt siedettävässä asemassa olevia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja käyttäviin marginaaliryhmiin kiristyisivät ja niiden asema heikkenisi.

Kommentti

Näin on käynyt ainakin Suomessa alkoholin osalta. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että valtaväestö haluaisi voimakkaasti rajoittaa omaa alkoholin saantiaan. Laittomien huumeiden ongelmakäyttäjien sietäminen, hoitaminen ja kontrolli esimerkiksi julkisilla paikoilla on alkoholikysymykseen verrattava ongelma. Ulkonäöltään valtaväestöstä poikkeavien turvapaikan pyytäjien ottamista maahan on eräissä puheenvuoroissa vastustettu sillä, että näin ehkäistään rasistisia ilmiöitä. Eettisesti tämä argumentti lienee pulmallinen.

Väite 10

Laillistettavien huumeiden käyttöön liittyvien uusien osakulttuurien synty saattaisi vaikuttaa yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin häiritsevällä tavalla. Uusien huumeiden lisääntyvä käyttö saattaisi mm. vaikuttaa työhön liittyviin arvoihin, mitä on pidettävä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta liian merkittävänä riskinä.

Kommentti

Saattaa olla, että näin kävisi, kovin todennäköistä se kuitenkaan tuskin on. Vaikka näin tapahtuisi, se ei historiassa olisi mitenkään uutta. Toisaalta ei ole näyttöä myöskään siitä, etteivätkö mahdolliset osakulttuurit voisi vaikuttaa myös myönteisesti yhteiskunnan kokonaiskulttuuriin. Suomalaisten alkoholikeskeistä kulttuuria on pidetty niin epäonnistuneena, että sitä kehittämään on vuosikymmeniä tarvittu valtion erityisjärjestelyjä.

Väite 11

Huumeiden täydellinen tai osittainen laillistaminen tai huumepolitiikan liberalisointi yhdessä valtiossa johtaa siihen, että muiden valtioiden huumeiden käyttäjät hakeutuvat sen alueelle.

Kommentti

Näin varmasti on sellaisten maiden osalta, jotka johtavat liberaalissa politiikassa. Suomen kohdalla tätä pelkoa ei ole. Nuuskan kontrollin lievyys Ruotsissa ei ole aiheuttanut nuuskaajatulvaa maahan. Toisaalta ruotsalaisviranomaiset ovat Kuosiskausia arvostelleet Suomea alkoholiongelmaisten ja sosiaalisista vaikeuksista kärsivien henkilöiden nuivasta käsittelystä, mikä on aiheuttanut tällaisten henkilöiden hakeutumista Ruotsiin. Hollannin liberaali kannabispolitiikka puolestaan on vähentänyt viihtyvyyttä esimerkiksi Amsterdamissa ja aiheuttanut merkittävästi lisäkustannuksia maan viranomaisille. Liberaali maa näyttää siis hankkivan itselleen lisäongelmia ulkopuoleltaan samalla kun "kovaa" sosiaali- ja kontrollipolitiikkaa harjoittava maa vie ongelmia liberaaleihin tai korkeatasoisen sosiaalipolitiikan maihin.

Väite 12

Huumeiden käyttö lisää rikollisuutta.

Kommentti

Kun huumeiden käyttö sinänsä on määritelty rikolliseksi on selvä, että huumeiden käyttö silloin lisää rikollisuutta. Samoin huumeiden hankinta j a kaikki huumeisiin liittyvät (ei-viranomaisten) teot (ostaminen, säilyttäminen, viljely ja muu valmistaminen) lisäävät määritelmän mukaan rikollisuutta. (Poliisihan on vaatimassa itselleen oikeutta vapautua laillisesta edesvastuusta silloin kun se syyllistyy laittomien huumeiden kaupitteluun saadakseen kiinni huumerikollisia.) Nyt eräiden laittomiksi julistettujen huumeiden käyttämisellä sinänsä ei näyttäisi olevan farmakologisten vaikutusten kannalta epäedullisempaa vaikutusta kuin alkoholin käytöllä. Esimerkiksi kannabiksen käyttö näyttää tekevän käyttäjänsä pääsääntöisesti rauhaa rakastavammaksi kuin alkoholin käyttö.

Tuleviin sukupolviin viittaavat perustelut

Väite 13

Odottavien, laittomia huumeita käyttävien äitien lapset saavat terveydellisiä ja sosiaalisia vaurioita tai jäävät kehittymättä "täyteen potentiaaliinsa" todennäköisemmin kuin raittitien äitien lapset. Laittomien huumeiden käytön salliminen naisille lisää todennäköisyyttä, että odottavat äidit käyttävät väärin näitä huumeita. Miesten huumeiden (laittomien ja laillisten) käytöllä saattaa olla biologisia vaikutuksia syntymättömille lapsille.

Kommentti

Tilanne saattaa useiden laittomien huumeiden osalta olla vähemmän paha kuin alkoholin osalta. Lisäksi on useita ravintoon, ympäristöön ja elintapoihin liittyviä tekijöitä, jotka vaarantavat syntymättömän lapsen terveyttä ilman että niitä olisi kriminalisoitu. Isän laillisten tai laittomien huumeiden käyttö lisää aivan ilmeisesti lapsen sosiaalisia ja terveydellisiä riskejä sekä heikentää lapsen mahdollisuutta kehittyä omien mahdollisuuksiensa mukaisesti. (ks. Persaud, 1990) Peruspulma on se, onko syntymättömällä lapsella olkeuksia vai ei. Jokaisella ihmisellä tulee olla velvollisuus pidättäytyä teoista, jotka hyvin todennäköisesti vahingoittavat merkittävällä tavalla toista ihmistä. Vastaavasti voisi olettaa, että jokaisella lasta odottavalla naisella tulisi olla velvollisuus pidättäytyä sellaisesta toiminnasta, joka hyvin todennäköisesti vahingoittaa lasta, joka on aikomus synnyttää. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa lähiyhteisö edellyttää odottavan äidin vähentävän viininkäyttöään tasolle, joka ei vaaranna lasta. Samassa yhteydessä on isien luonnollisesti pohdittava niin laillisten kuin mahdollisesti laittomienkin huumeiden käyttöään siltä osin kuin sillä oletetaan olevan vaikutusta lapsen kehitykseen.

Moralistiset perustelut

Väite 14

Kaikkien huumeiden käyttö on moraalisesti paheksuttavaa. Useampien huumeiden laillistaminen nykyisestään lisäisi moraalittoman käyttäytymisen määrää.

Kommentti

Näyttää siltä, että valtaosa väestöstä pitää nyt laittomiksi julistettujen huumeiden käyttöä moraalittomana. Jos näin ei olisi, nykyisellä erittäin tiukalla virallisella politiikalla laittomia huumeita vastaan ei olisi kansalaisten tukea. Kyseessä on eräänlainen kommunitarismin eli yhteisöllisyyden sovellus. Alkoholikieltolain säätäminen sai aikoinaan kansan valtaenemmistön tuen. Alkoholin pidettiin tuolloin moraalisesti paheksuttavana ehkä samankaltaisella tavalla kuin nyt suhtaudutaan laittomiin huumeisiin. Laittomien huumeiden laillistaminen ja niiden käytön yleistyminen todennäköisesti lieventäisi huumeiden käyttöön kohdistuvaa moraalista paheksuntaa.

Väite 15

Laittomien huumeiden käyttäjät ovat epäsosiaalisia, eivät kunnioita yhteiskunnan arvoja, eivät ole kiinnostuneita työstä ja jättäytyvät yhteiskunnan sosiaaliturvajärjestelmän varaan.

Kommentti

Kun eräät huumeet on määritelty laittomiksi, niiden käyttäjät määrittyvät vastaavasti epäsosiaalisiksi. Kuva huumeiden käyttäjästä laihana tuijottavankatseisena narkomaanina on kuitenkin yhtä huonosti yleistettävä kuin ns. pultsarin edellytykset edustaa keskimääräistä alkoholinkäyttäjää. Toisaalta joidenkin huumeiden kieltäminen merkitsee sitä, että niitä käyttävät henkilöt, jotka todennäköisemmin poikkeavat keskimääräisestä väestöstä suhteessa yhteiskunnan arvoihin.

Väite 16

Laittomien huumeiden käyttö lisää sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia ja muita kustannuksia, jotka ovat pois moraalisesti hyväksyttävämpien ongelmien hoitamisesta.

Kommentti

Alkoholiin ongelmakäyttäjien hoidon kehittämistä on jarruttanut väestön verrattain kielteinen suhtautuminen alkoholiongelmiin verrattuna eräisiin muihin sosiaali- ja terveydenhuollon toimenpiteitä edellyttäviin ongelmiin. Vastaavasti on käyty keskustelua muiden "itseaiheutettujen" ongelmien hoitamisesta, näitähän ovat muun muassa tupakointi, urheiluvammat, rasvan liikakäyttö ja muut vastaavat ravintotottumukset sekä vaikkapa autohurjasteluun liittyvät itselle aiheutetut vammat. Laittomien huumeiden käyttö poikkeaa muista riskikäyttäytymisen tavoista lähinnä sillä, että siitä voi seurata ankarampi tuomio kuin muista vastaavista teoista. Laittomien huumeiden käytön lisääntymisen johtaminen kategorisesti ongelmakäytön lisääntymiseen on yksi oletus muiden joukossa. Voitaisiin myös väittää, että laittomien huumeiden ottaminen tuotevalvonnan ja muun sääntelyn piiriin tekisi niiden käytön turvallisemmaksi ja helpottaisi ongelmista kärsivien hakeutumista sosiaali- ja terveyspalveluiden piiriin. Samalla haittakustannukset saattaisivat vähentyä.

Väite 17

Huumeiden viljely saastuttaa ja tuhoaa ympäristöä. Huumetalouteen panostaminen on moraalitonta kolmannen maailman maiden nähdessä nälkää.

Kommentti

Huumeiden viljely tuskin saastuttaa enempää kuin muukaan viljely. Jos viljelyn laatua halutaan parantaa, se voisi onnistua kehitysmaissa viljelijöiden edut huomioon ottavalla sääntelypolitiikalla, ei kieltämällä viljely ja ruiskuttamalla pelloille kasvimyrkkyjä. Kolmannen maailman maanviljelijöiden valintoihin vaikuttavat ennen muuta ne tulot, joita he viljelemistään kasveista saavat. Huumeiden kieltäminen ja niiden saannin vaikeuttaminen on nostanut huumeista saatavia tuloja, jolloin huumetalouteen ohjautuu todennäköisemmin rikollista ainesta.

Väite 18

Huumeiden salliminen johtaisi huumetalouden laillistamiseen. Nyt laitonta huumetaloutta alkaisivat laillisesti ylläpitää rikolliset, mitä ei voida pitää yhteiskuntamoraalin kannalta suotavana.

Kommentti

Tilanne olisi osittain sama kuin kieltolain kumoamisen jälkeen varsinkin Yhdysvalloissa. On totta, että kieltolaki Yhdysvalloissa osaltaan synnytti laajan ammattimaisen rikollisuuden, joka siirtyi kieltolain kumoamisen jälkeen muille aloille. Tällä hetkellä ammattimaiset laajaa huumerikollisuutta harjoittavat henkilöt "pesevät" huumetaloudessa saamiaan tuloja ja käyttävät niitä myös laillisessa taloudessa. Laillisen ja laittoman talouden sulauttaminen saattaa tuntua arveluttavalta, epämiellyttävä on kuitenkin myös nykyinen tilanne, joka takaa laittoman sektorin jatkuvuuden.

Väite 19

Huumeiden aiheuttama hyvänolontunne ei ole aitoa hyvää oloa.

Kommentti

Ensinnäkin on kysyttävä, mikä on aitoa hyvää oloa, mikä on epäaitoa. Voitaisiin ajatella, että aitoa on sellainen hyväolo, joka tyydyttää ihmisen "todellisia" tai "objektiivisia" tarpeita. Tällainen ajattelu saattaa pitää sisällään oletuksen ihmisluonnosta, lajinolemuksesta, johon Marxin ajatukset keskeisesti perustuivat. Mielestäni hyvänolon tunteen voi määritellä vain autonominen henkilö itse, muilla ei ole siihen mahdollisuutta eikä oikeutta.

Raittiusliike on pitkään tuonut esiin kemiallisista aineista pidättäytymisen myönteisiä puolia. Vaikka ihmiset ovat tietoisia laillisten ja laittomien huumeiden kielteisistä vaikutuksista, niitä yleisesti käytetään useissa kulttuureissa. Valtaosa käytöstä johtuu ilmeisesti siitä, että se aiheuttaa hyvää oloa, palvelee ihmisen joitakin toiveita, täyttää joitakin odotuksia. Osa käytöstä epäilemättä johtuu riippuvuudesta, johon liittyy myös kärsimystä. Kärsimystä voi aiheuttaa myös sellainen riippuvuuskäyttäytyminen, johon ei liity kemiallisten huumeiden käyttöä. Huumeet, kuten muutkin kemialliset aineet, tulevat ihmisen ulkopuolelta. Odotetun hyvänolon jakaminen hyväksyttävään j a paheksuttavaan voidaan tehdä jakamalla aiheuttajat kemiallisiin ja ei-kemiallisiin. Tämä jako tuskin kestää lähempää tarkastelulla enempää kuin se, että lahkolaisuskonnollisuudesta saatava hyvänolotunne sijoitettaisiin ei-hyväksyttäviin ja valtauskonnoista saatava hyvänolontunne hyväksyttäviin. Olisi myös kyettävä vastaamaan siihen, onko aitoa hyvää oloa saatu heräteostoksesta, joka myöhemmin paljastuu katastrofiksi, tai illallisesta, jolla on taas kerran antanut itselleen luvan syödä liikaa.

Taloudellisuuteen ja rationaalisuuteen viittaavat perustelut

Väite 20

Mietojen laittomien huumeiden laillistaminen johtaisi paineisiin laillistaa useampia laittomia huumeita.

Kommentti

Tämä väite muistuttaa hieman Yhdysvaltojen 1979-luvun dominoteoriaa, jonka mukaan Vietnamin menettäminen kommunisteille kaataa muutkin Aasian maat palikoina suden suuhun. Teoria osoittautui kuitenkin vääräksi. Hollannin kannabispolitiikka perustuu uskoon, jonka mukaan kannabiksen "rajoittavalla laillistamisella" käyttäjät saadaan pysymään erossa ns. kovista huumeista. Itse pidän tosin todennäköisenä sitä, että kannabiksen legalisointi jossakin maassa tai kansainvälisesti johtaa keskusteluun, jolla joudutaan arvioimaan myös muiden laittomien huumeiden farmakologiset vaikutukset sekä laittomien huumeiden kieltämisen aiheuttamat vaikutukset.

Väite 21

Laittomien huumeiden laillistaminen lisäisi huumevalvontaan ja hoitoon kohdennettavien kokonaiskustannusten määrää ainakin pitkällä aikavälillä.

Kommentti

Laillistaminen ilmeisesti tasapainottaisi voimakkaasti yhteiskunnan eri sektoreihin kohdistuvaa rasitusta. Laillisuusvalvonnan osuus vähenisi olennaisesti samalla kun sosiaali- ja terveydenhuollon merkitys huumeisiin liittyvässä kontrollissa (aineiden laadunvalvonnassa, sosiaali- ja terveydenhuollon neuvonta- ja hoitopalveluissa) lisääntyisi. Vaikka yhteiskunnan kokonaispanostamisen volyymi lisääntyisikin (mitä ei voida pitää itsestäänselvyytenä) laillistamisella ja siihen liittyvällä valtion verotulojen kasvulla voitaisiin rahoittaa ainakin merkittävä osa huumevalvonnasta, kuten nyt tapahtuu alkoholin suhteen. Varmaa lienee ainoastaan se, että laillisuusvalvontamenot vähenisivät ja regressiota edustavien viranomaistenmerkitys heikkenisi samalla tavoin kuin sotilaiden merkitys yhteiskunnassa vähenee rauhan solmimisen jälkeen.

Väite 22

Laittomien huumeiden käyttäjät ovat uhka liikenteelle, koska huumeet vaikuttavat arvaamattomasti eikä kaikkien huumeiden vaikutuksia tunneta.

Kommentti

Peruskysymys tässä on, miten liikennekäyttäytymiseen ylipäätään suhtaudutaan. Alkoholi joka tapauksessa heikentää vakavasti ajosuoritusta, samoin ilmeisesti myös muut päihdyttävät huumeet. Saattaa olla, että nykyisiä laittomia huumeita olisi vielä vaikeampi valvoa, koska testijärjestelmiä kaikkien huumeiden osalta ei ole. Jo nykyisin laittomien huumeiden valvonta tuottaa ongelmia eikä pulmattomalta tunnu lisäaineiden käytön valvonta urheilussakaan. Vaikka alkoholi on liikenneriski, sitä ei kuitenkaan ole kielletty.

Väite 23

Laittomien huumeiden osittainen laillistaminen olisi yhteiskunnalle ja muille maille väärä viesti. Huumekieltojen uskottavuus kärsisi.

Kommentti

Tämäntyyppisiä ilmauksia käytettiin tosiaan muun muassa valmisteltaessa huumausainerikoksia koskevan lainsäädännön uudistusta. Tulisi kuitenkin kysyä, mikä tämä viesti olisi? Jos vain osa nyt laittomista huumeista laillistettaisiin, päätös saattaisi viestiä siitä, että laittomiksi jäävät aineet ovat todella vaarallisia. Huoli siitä, että ihmiset kokevat viestit "väärin" osoittaa usein pyrkimystä aliarvioida heidän arvostelukykyään.

Väite 24

Laillisten huumeiden määrän kasvattaminen lisää huumeiden ongelmakäyttöä, mikä aiheuttaa haittoja tuotannolliselle tehokkuudelle.

Kommentti

Oletus, jonka mukaan huumeiden määrän eli kansalaisten valintamahdollisuuksien kasvattaminen lisää huumeiden ongelmakäyttöä, perustuu alkoholipolitiikasta tuttuun kokonaiskulutusmalliin. Sen mukaan alkoholin tarjonta lisää kysyntää jakeskimääräisen kulutuksen kasvu lisää ongelmakäyttöä. Tämä teoria saattaa hyvinkin olla oikea. Myös alkoholi aiheuttaa haittoja tuotannolle olkoonkin, että se on myös itse osa tuotantoa. Alkoholi saattaa myös tehostaa tuotantoa esimerkiksi sosiaalisen kiinteyden edistäjänä. Etelä-Amerikassa on perinteisesti pureskeltu kokanlehtiä työtehon parantamiseksi. Uusien huumeiden laillistaminen loisi kuitenkin tilanteen, jota olisi äärimmäisen vaikea ennakoida. Laillistaminen joka tapauksessa toisi uusia työpaikkoja ehkä samalla tavoin kuin alkoholilainsäädännön liberalisointi on luonut Suomeen uusia viinitiloja.

Väite 25

Laillisten huumeiden määrän kasvattaminen lisää epärationaalisen käyttäytymisen kokonaismäärää yhteiskunnassa.

Kommentti

Näin todennäköisesti on, jos huumaantuminen alkoholista siten kuin myös muista vastaavankaltaisista ilmiöistä, kuten uskonnosta ja rakkaudesta katsotaan epärationaaliseksi. Osa huumeiden käytöstä on kuitenkin sosiaalisesti, terveydellisesti ja taloudellisesti perusteltua."

Lähde : Tapani Sarvanti, Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus, Helsingin yliopisto, Valtiotieteen tiedekunta, Sosiaalipolitiikan laitos

Julkaisija: STAKES (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus 1997) Tutkimuksia 83.

HUUMEPOLITIIKKA JA OIKEUDENMUKAISUUS

Tapani Sarvanti:

"Pyhä Huumesota": Kannabiksen kriminalisoinnin kansainvälinen tausta

Tietoja: Julkaistu: 02.12.2006 02.12.2006; Osumat: 6969 6969

Risto Mikkonen

Kannabiksen kriminalisoinnin kansainvälinen tausta

julkaistu kirjassa:
Onnela Tapio (toim.) Pyhä Huumesota. Uusikaupunki 2001.
http://www.kaapeli.fi/visio/huumesota

Kohtuukäyttö ei johda hampun liikakäyttöön sen enempää kuin alkoholin kohdalla. Säännöllinen ganjan tai bhangin kohtuukäyttö aiheuttaa samoja seurauksia kuin kohtuulliset ja säännölliset whiskyannokset. Täydellinen kieltolaki on toimikunnan mielestä täysin pois suljettu.
Report of the Indian Hemp Drugs Commission 1893-94

Tähän huumeeseen (marihuana) liittyy sen vanhasta maailmasta tuleva murhien, väkivallan, raiskauksien, fyysisen turmeltumisen ja henkisen luhistumisen perinne. Toimiston asiakirjat osoittavat sen käytön liittyvän mielisairauksiin ja rikoksiin. Siksi poliisityön näkökulmasta se on vaarallisempi huume kuin heroiini tai kokaiini.
H.J.Anslinger, ”Enforcement of the Narcotic Drug Laws in the USA” (mietintö Kansainliiton Oopiumkomitealle 14.5.1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei vain marihuanan polttaminen itsessään ole vaarallista, vaan että sen käyttö johtaa lopulta polttajan käyttämään heroiinia suonensisäisesti. Kannabis on vaarallinen huume niin fyysisestä, mielenterveydellisestä, yhteiskunnallisesta kuin kriminologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.
P.O.Wolff, ”The Physical and Mental Effects of Cannabis” 17.3.1955

Toimikunta muistutti sovitun siitä, että kannabiksen väärinkäyttö on yksi huumeriippuvuuden muoto ja korosti kaiken tämän kanssa vastakkaisen julkisuuden olevan harhaanjohtavaa ja vaarallista.
YK:n huumausainetoimikunta: 16th, 1961: 18

Vielä 1900-luvun alussa nykyään huumeiksi tai päihteiksi kutsuttuja aineita kaupattiin ja käytettiin markkinatalouden periaatteiden mukaan kunnes aiheellinen huoli niiden vaikutuksista ihmiseen alkoi nousta raittiusliikkeiden muodossa. Raittiusliikkeissä yhdistyi kaksi 1800-luvun modernia ideaa: edistyksen idea siitä, että ihmisen käyttäytymistä voidaan ja pitää ohjata kohti parempaa elämää, ja ns. viktoriaaninen idea siitä, että ihmisen paras on löydettävissä pidättyvyyden kautta.

Edistyksen idean mukaisesti nouseva valtiobyrokratia oli kyvykäs ja oikeutettu ohjailemaan kansalaisten elämää parempaan ja se alkoi ottaa suurempaa vastuuta myös nautintoaineiden valvonnasta ja kaupasta. Pisimmälle tämä idea kehittyi alkoholin kieltolaeissa, joita täysimääräisinä ensimmäisen maailmansodan jälkeen toteutti vain kolme maata maailmassa: Yhdysvallat (1917-33), Islanti (1915-1922) ja Suomi (1919-32).

Yhdysvalloista tuli myös muiden huumeiden kieltolakien edelläkävijä ja 1930-luvulla kieltolaki-idea ulottui kannabikseen. Kansainväliseen täyskieltoon tarvittiin tämän jälkeen vielä parinkymmenen vuoden byrokraattinen kehittely.

Kansainvälisen sopimuskoneiston synty

Jo 1700-luvulta lähtien tislatun alkoholin ja oopiumin laaja käyttö herätti ansaittua huolta käytön seurauksista synnyttäen kansalaisliikkeitä niiden tarjonnan rajaamiseksi. 1800-luvulla oopiumista jalostettujen morfiinin ja heroiinin sekä coca-pensaan lehdistä jalostetun kokaiinin käyttö levisi Yhdysvalloissa kansan keskuuteen ns. patenttilääkkeinä, joissa ei ollut mitään varoituksia tuotteen sisältämistä vaikuttavista aineista. Näitä nykyisin laittomia aineita käyttävän väestönosan määrästä vallitsee erilaisia käsityksiä. Käyttäjäkunnan rakenne oli kuitenkin erilainen kuin nykyään, koska kauppa oli laillista eikä esimerkiksi 1800-luvun lopulla keksittyyn lääkeruiskuun ollut varaa muilla kuin keski- tai yläluokan jäsenillä. (Musto 1-5; Booth 51, 72-79; Escohotado 80-81)

Kansainvälisen huumausainevalvonnan katsotaan alkaneen vuoden 1909 Shanghain sopimuksesta, jolla säädeltiin oopiumin kauppaa Kiinassa. Varsinainen kansainvälinen valvonta aloitettiin vuoden 1912 Haagin kansainvälisellä oopiumsopimuksella. Valvonta perustui kuitenkin valtioiden sisäisiin toimiin eikä sopimuksella perustettu vielä mitään kansainvälisiä valvontaelimiä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen noin 60 valtiota allekirjoitti tämän sopimuksen Versaillesin rauhansopimuksen osana.

Kansainliiton ensimmäisessä yleiskokouksessa vuonna 1920 perustettiin neuvoa-antava komissio luomaan yhteyksiä valtioiden välille huumausainekysymyksissä. 1920 ja -30 luvut olivat kansainvälisen sääntelyn kulta-aikaa: silloin solmittiin sarja erilaisia sopimuksia, jotka koskivat perinteisten huumausaineiden kauppaa. Sopimuspolitiikan seurauksia ei asetettu kyseenalaiseksi. Kriminaalikontrollia ei silloin korostettu vaan kansainvälisellä yhteistyöllä pyrittiin sopimaan kaupan ehdoista siten, että laiton kauppa ja käytön aiheuttama riippuvuus saataisiin rajattua ja jopa lopetettua maailmasta. Esimerkiksi alkoholin täyskieltoon päätyneissä maissa alkoholin ostajaa ja käyttäjää ei rangaistu.

1800-luvun lopulla vain 4:ssä valtiossa (Turkissa, Egyptissä, Kreikassa ja Trinidadissa) oli kannabiksen kaupan kieltävää lainsäädäntöä. Kansainvälisen huumevalvonnan suuri arvoitus piileekin siinä, miksi kannabiksesta vastoin tutkittua tietoa tehtiin opiaatteihin rinnastettu vaarallinen aine. Vielä 1800-luvun lopulla Englannin valtion asettamat komiteat (kannabiksen osalta Indian Hemp Drugs Commission 1893-94) olivat ehdottaneet perinteisten nautintoaineiden valvottua kauppaa niiden perinteisillä käyttöseuduilla ja tämä asenne oli vahvasti mukana 1900-luvun alun kansainvälisissä sopimuksissa.

Italia teki aloitteen kannabiksen ottamisesta mukaan vuoden 1912 Haagin kokouksen asialistalle mutta jätti sitten itse kokouksen väliin, jolloin Yhdysvallat otti aloitteen. Tällöin asia ei kuitenkaan saanut muiden valtioiden kannatusta.

Yhdysvallat aloitteentekijänä

Kannabiksen valvonta perustuu pitkälti Yhdysvaltojen aloitteisiin ja sen poikkeukselliseen kehitykseen maailman johtavaksi valtioksi. Alusta saakka se oli innolla mukana laatimassa kansainvälisiä sopimuksia joko aloitteentekijänä tai vaikuttamalla niiden sisältöön.

Vuonna 1906 Yhdysvalloissa tuli voimaan ns. Pure Drug and Food Act, jonka mukaan lääkkeen valmistajan tuli merkitä tuotteeseen siinä käytetyt vaikuttavat aineet ja myös kannabis oli ensimmäisen kerran mukana valvottavien aineiden listalla. Lain avulla saatiin ns. patenttilääkkeissä käytettyjen opiaattien ja kokaiinin aiheuttama riippuvuus vähenemään. Vuonna 1910 Yhdysvalloissa oli käsiteltävänä ns. Fosterin Antinarcotic Bill-esitys, jossa kannabis oli mukana, mutta se kumottiin, koska kannabiksen ei katsottu olevan tottumusta aiheuttava.

1900-luvun alussa Yhdysvalloissa kannabista käytettiin nautintoaineena lähinnä Lähi-Idästä muuttaneissa väestönosissa ja tämä ilmiö keskittyi itärannikon suuriin kaupunkeihin New Yorkiin, Bostoniin, Chicagoon, Philadelphiaan sekä etelässä New Orleansiin. Kannabiksen valvonnan perustaksi tuleva kauhukampanjointi oli peräisin Kaliforniasta, missä lähinnä oopiumin polttamista (kiinalaisten siirtolaisten mukanaan tuoma tapa) vastaan suunnattuun lainsäädäntöön otettiin mukaan myös kannabis.

Itse asiassa kannabiksen muuta kuin lääke- ja kuitukäyttöä ei tuolloin juuri esiintynyt Kaliforniassa, mikä aiheutti nykypäiviin saakka ulottuvan sekaannuksen kasvin luonteesta: kuituhamppu oli cannabis sativa, lääkehamppu nimettiin cannabis indicaksi, koska sitä tuotiin pääasiassa Intiasta mutta poltettavan kannabiksen nimi kehittyi hiljalleen Meksikossa käytettävästä termistä mariguan, marihuano, mariahuana, marahuana vaiheiden kautta marihuanaksi ja marijuanaksi. Tämä nimettiin ”tieteellisesti” vielä loco weed’ksi, astragulus hornii’ksi, jonka aiheuttamat vaikutukset olivat lain säätäjien mukaan sensaatiomaisia.

Vuonna 1913 kannabis kiellettiin Kaliforniassa osavaltiolakina osana oopiumin polttoon käytettävien välineiden kieltävää lakia. Laki jäi vaille julkisuutta, koska kannabiksen nautintokäyttö oli minimaalista eikä aiheuttanut julkista uutisointia. Vuonna 1915 tätä lakia täsmennettiin kieltämällä kannabis samalla pykälällä oopiumin, morfiinin ja kokaiinin kanssa mutta tällä ei ollut vaikutusta kannabiksen lääkekäyttöön. Tämäkään laki ei aiheuttanut mitään julkisuutta, asia oli täysin marginaalinen ja sitä ajoi pieni mutta vaikutusvaltainen byrokraattien piiri. Laki oli täten luonteeltaan ennaltaehkäisevä eikä sen vaikutuksia olisi kukaan pystynyt tuolloin ennakoimaan (Kannabiksen kieltämisen varhaisvaiheista perusteellisesti kts. Gieringer).

Vuonna 1914 Yhdysvalloissa tuli voimaan liittovaltiotasoinen ns. Harrison Narcotics Act. Se oli verolaki, jolla oopiumin, kokaiinin sekä niiden johdannaisten kaupan valvonta annettiin valtiovarainministeriölle. Laki velvoitti lähinnä tiedon keräämiseen ja rekisteröintiin, eikä sen säätämisestä seurannut suurta keskustelua julkisuudessa, koska heroiini, oopiumi ja kokaiini olivat käytön suhteellisesta laajuudesta huolimatta marginaalisia aineita verrattuna alkoholiin ja tupakkaan. Kannabista ei lain lopullisessa versiossa otettu mukaan valvonnan piiriin.

Pian tämän jälkeen syttyi I maailmansota, johon Yhdysvallat liittyi 1917, samana vuonna, jolloin alkoholikieltolaki säädettiin. Tästä alkoi Yhdysvaltojen taival kohti maailman mahtavimman valtion asemaa ja sen sisäpolitiikka alkoi yhä enemmän vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan. Tämä näkyi kannabiksen julkisen kuvan muuttumisessa lääkeaineesta ”tappajaruohoksi”.

Vuonna 1919 Harrisonin lakiin tuli tiukennus, jonka mukaan lääkärit eivät enää saaneet määrätä narkomaaneille huumausaineiksi luokiteltuja aineita. Vuonna 1920 kieltolakiviranomaiset saivat valvottavakseen myös huumausaineet ja valtiovarainministeriön kieltolakiosastoon perustettiin huumausainejaosto. Liittovaltio alkoi ottaa valtaa näiden asioiden hoitamisessa, mikä tuo esille Yhdysvaltojen sisäpoliittisen valta-akselin liittovaltion ja osavaltioiden välillä: liittovaltio näki näiden asioiden ajamisen tarjoavan mahdollisuuden tehdä liittovaltiotasoisia lakeja ja perustaa liittovaltion virkoja. Tätä edesauttoi I:n maailmansodan jälkeen raittiusliikkeiden siirtyminen tukemaan Harrison Actin toteuttamista. Mielikuva narkomaanista muuttui sairaasta rikolliseksi.

Geneven konferenssissa vuosina 1924-25 kannabiksen kontrollia tuotiin esille vaihtelevin keinoin ja vaihtelevalla innolla. Vihdoin vuoden 1925 kansainvälisessä oopiumisopimuksessa myös kannabiksen kansainvälinen kauppa sallittiin vain lääketieteellisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin. Sopimuksella tosin valvottiin kannabiksen lääkevalmisteita, ei itse raaka-ainetta, ja lisäksi sovittiin vain valmistuksen ja kaupan säätelystä eli tuottajamaalla piti olla tuontilupa valtiolta, johon kannabista vietiin. Yhdysvalloille tämä ei riittänyt, ja se ei allekirjoittanut sopimusta vaan keskittyi oman valvonnan luomiseen aineelle. Tästä alkoi kannabiksen tuominen kansainvälisen valvonnan piiriin.

Anslinger niittää tappajaruohoa

Alkoholikieltolaki oli 1930-luvulle tultaessa alkanut Yhdysvalloissa osoittautua huonoksi ratkaisuksi. Varsinkin sitä toteuttavan poliisin maine rapisi yleisön silmissä ja samoin sen rahoitus kärsi lain suosion laskiessa. Kieltolain loppuvuosina Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön kieltolakiosastolle alkoholikontrollia kohentamaan palkattiin byrokraattisesta kekseliäisyydestä tunnettu Harry Anslinger (1892-1975).

Hän siirtyi vuonna 1930 perustetun FBN:n eli Federal Bureau of Narcotics’in ensimmäiseksi johtajaksi, missä toimessa hän vaikutti aina vuoteen 1962. Anslingerin kekseliäisyyttä tarvittiin, koska toimisto oli Harrison Act’in velvoitteisiin nähden riittämätön. Anslinger ei olisi halunnut kannabiksen valvontaa toimistolleen, sillä sen väki ei kyennyt valvomaan edes aiemmin kriminalisoituja aineita. (Kannabis on ruohokasvi, jota oli viljelty Yhdysvalloissakin 1700-luvulta lähtien ja sitä kasvoi villinä ympäriinsä.)

Kannabiksen kieltolaki on henkilöitynyt Anslingeriin mutta rehellisyyden nimissä on todettava hänen toteuttaneen aikakautensa henkeä ja ylempää tulevia käskyjä. Presidentti Hooverin lausahdus ’jos laki on väärä niin ankarat rangaistukset ovat paras tie sen kumoamiseen; jos se on oikea niin rangaistukset ovat nopein tapa saada sille kunnioitusta’ oli myös Anslingerin ohjeena. Hän ajoi alkoholin ostamisen kriminalisoinnin läpi, mikä ei ollut alkuperäinen kieltolaki-idea. Hänen ehdotuksiinsa kuului pakollinen minimirangaistus alkoholin käytöstä, idea hylättiin mutta käyttäjän syyllistämisestä tuli myöhemmin huumekieltolakien kulmakivi.

Ennen vuotta 1930 parikymmentä osavaltiota oli jo säätänyt lakeja marihuanan käytön hillitsemiseksi. Lakien vaikuttimina eivät olleet niinkään aineen ominaisuudet vaan käyttäjäkunnan etninen tausta: Meksikon vallankumouksen (1910-20) seurauksena varsinkin eteläisiin ja lounaisiin osavaltioihin muutti paljon pakolaisia rajan takaa tuoden mukanaan oman nautintoainekulttuurinsa. Ylipäänsä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kannabista käytettiin Yhdysvalloissa vain marginaalisissa väestönosissa eli meksikolaisten, mustien blues- ja jazz-piirien sekä joidenkin Lähi-Idän siirtolaisryhmien keskuudessa.

Talouslama 1930-luvulla esti rahoituksen saannin valvontaan ja toisaalta loi vihaa muualta tulleita kansanosia kohtaan, joiden nähtiin vievän työt kunnon amerikkalaisilta. Syvä talouslama vaikutti siihen, millä tavalla uusi huumetoimisto aloitti toimintansa. Määrärahojen puutteessa Anslinger keskitti henkilökuntansa opiaattien ja kokaiinin käyttäjiä vastaan ja toivotti erilaiset raittiusliikkeet tervetulleiksi huumeiden vastaiseen kampanjointiin. Esimerkiksi vuonna 1936 vaikutusvaltainen Women’s Christian Temperance Union vaihtoi kampanjointinsa kohteeksi marihuanan nikotiinin sijaan.

Kannabiksen valvonnan perustaksi tuleva kauhukampanjointi oli peräisin eteläisistä osavaltioista, siellä kiertäviltä lahkosaarnaajilta ja paikallisilta sheriffeiltä, jotka yhdistivät omat rasistiset ennakkoluulonsa uuteen nautintoainekulttuuriin. Samoin valkoisen rodun ylivaltaa ajavat liikkeet ottivat nopeasti marihuanan propagandansa välineeksi.

Anslinger keksi myös nyt jo legendaarisen ”tappajaruoho” -kampanjan, jossa tiedotusvälineitä tehokkaasti käyttämällä haluttiin lietsoa amerikkalaiseen valkoiseen keskiluokkaan kammoa kannabista kohtaan. Lehdistöön levitettiin tietoiskuja ja kohu-uutisia, kuinka yhden marihuanasavukkeen poltettuaan nuori mies saattoi raiskata tyttöystävänsä ja surmata vanhempansa. Alunperin ranskalaisen Louis Gasnierin vuonna 1936 ohjaama valistuselokuva Reefer Madness on säilynyt noista ajoista alan harrastajien kulttielokuvana.

Paineet kannabiksen kieltoon tulivat etupäässä Yhdysvaltojen lounaisista osavaltioista, joihin oli muuttanut merkittäviä meksikolaissiirtokuntia, joiden keskuudessa käytettiin marihuanaa. Myös monet pohjoiset osavaltiot halusivat kannabiksen vastaista lainsäädäntöä, koska niihin oli alkanut muuttaa afroamerikkalaista väestöä avoimen rasistisista etelän osavaltioista ja propagandan mukaan myös heidän keskuudessaan käytettiin marihuanaa. Toisaalta kuituhampun viljely oli siirtynyt Yhdysvaltojen omiin siirtomaihin Aasiassa, varsinkin Filippiineille.

Marihuana Tax Act 1937

Huomattuaan sen seikan, että kannabiksen liittovaltiotasoinen kieltolaki törmäisi perustuslaillisiin ongelmiin, keksi Anslinger marihuanan siirtoveron, Marihuana Tax Actin. Ilmiasultaan se ei ollut kieltolaki vaan liittovaltiotasoinen verolaki, joka velvoitti kaikki tuottajat, jälleenmyyjät ja sitä määräävät lääkärit rekisteröitymään ja maksamaan valtiolle kannabiksen välityksestä lisenssimaksua (lääkärit 1 $/vuosi, apteekkarit 15 $/v. ja viljelijä 25 $/v.) sekä pitämään kirjaa kannabiksen välityksestä.

Muu kuin lääketieteellinen käyttö, josta maksettiin veroa, oli kielletty sakon uhalla (100 $/unssi). Kaikenlainen kannabiksen käyttö, jopa kuituviljely, joutui kärsimään lain käytäntöön soveltamisesta, koska laki antoi käytännössä valtuudet pidättää ja rangaista. Laki oli voimassa vuoteen 1970 ja siihen saakka uusien lakien nojalla kannabiksesta vankilaan tuomittua saattoi hänen vapautuessaan portilla odottaa liittovaltion verovirkailija jättimäisen verolaskun kanssa.

Lain säätäminen ei herättänyt minkäänlaista julkisuutta, ja sen seurauksiin Amerikan lääkäriliitto, AMA, heräsi liian myöhään. AMA vastusti kannabiksen kieltämistä, koska se oli ainakin 28:ssa lääkkeessä käytetty ainesosa vaikka uudet synteettiset tuotteet olivat syrjäyttäneet sen monia käyttötarkoituksia. Myös tieto siitä, että marihuana on sama kuin kannabis, tuli heille yllätyksenä.

Lainvalmistelun kuuleminen kesti vain kaksi tuntia, jolloin AMA:n edustaja yritti vielä esittää eriävän kantansa mutta hänet keskeytettiin. Kuulemistilaisuudessa hän arvosteli mm. sitä, että lakiesityksen todistusaineistona käytettiin sensaatiomaisia lehtijuttuja mutta ei oltu haettu materiaalia terveys- tai kouluviranomaisilta. Anslinger puolestaan vetosi vuoden 1925 Geneven sopimukseen, jonka velvoitteisiin nähden Yhdysvallat oli jäänyt jälkeen kansainvälisestä kehityksestä huumausaineiden aiheuttaman pahuuden vastaisessa kamppailussa. Anslinger kertoi laveasti muhamettilaisesta assassiinien lahkosta, jonka jäsenet hänen mukaansa tekivät aikoinaan salamurhia kannabiksen aiheuttamalla raivolla.

Veron maksamatta jättäminen oli liittovaltiotasoinen rikos, käytännössä sillä saatiin minimaaliset verotulot mutta se antoi valtuudet pidättää ja rangaista. Tämä laki lopetti tehokkaasti kannabiksen taloudellisen hyödyntämisen ja tieteellisen tutkimisen. Samalla tuli turvattua myös Anslingerin toimiston julkinen tuki ja rahoitus tulevaisuudessa. Ainoastaan lemmikkieläinkaupat saivat myydä steriloituja hampunsiemeniä, koska heidän edustajansa mukaan mikään muu siemen ei saanut kanarialintuja laulamaan yhtä hyvin.

Jack Herer selittää lain käyttöönottoa kirjassaan Hemp and the Marijuana Conspiracy: The Emperor Wears No Clothes (1995) kamppailuna nousevan kemian- ja öljyteollisuuden ja toisaalta perinteisen hampputeollisuuden välillä Yhdysvalloissa. Kattavaan selitykseen olisi lisättävä vielä alkoholin kieltolain jälkeinen raittiusliike, kieltolakia toteuttamaan asetetut poliisivoimat, Yhdysvaltojen sisäpoliittinen valtataistelu liittovaltion ja osavaltioiden sekä demokraattien ja republikaanien välillä ja rasistinen kulttuuri.

Tämän lain selitykseksi on tarjottu runsaasti muitakin salaliittoteorioita mutta ehkä koko kampanjaa voidaan kuvata termillä peitellyt eturistiriidat. Moderni suurteollisuus oli tuolloin ottamassa yliotetta perinteisestä maataloudesta ja siihen kytkeytyneestä teollisuudesta. Henry Fordin 1930-luvulla kehittämä hamppuauto valaisee tätä murrosvaihetta parhaiten, koska siinä eli vielä symbioosina nämä kaksi erilaista tuotantorakennetta eli fordilainen keskittynyt liukuhihnateollisuus ja hajautunut maatalous. Tämä keksintö olisi helppo nähdä nyt patenttiratkaisuna keskittyneen suurteollisuuden aiheuttamiin ongelmiin mutta tuolloin 1930-luvulla tulevaisuus nähtiin nimenomaan suuressa mittakaavassa ja automatisoidussa tuotannossa. Perinteiset öljykasvit oli helppo korvata maasta melkein ilmaiseksi pulppuavalla mineraaliöljyllä, lääketeollisuus keskittyi patentoitaviin molekyyleihin ja tarvittavat hamppukuidut saatiin Yhdysvaltojen siirtomaasta, Filippiineiltä. Tässä maailmassa ei kannabiksella ollut sijaa, koska se oli leimattu myös koko teollisen etiikan vastaiseksi ihmisen haluja ja estoja vapauttavaksi ”loco weediksi”.

Lain taustalla oli myös vuoden 1936 Geneven sopimus, jossa Yhdysvaltojen ja Interpolin edeltäjän, International Police Commission, aloitteesta painotettiin kriminaalikontrollia ja huumekaupasta tehtiin kansainvälinen rikos. Yhdysvallat toi kokoukselle myös aloitteen kannabiksen kieltämiseksi mutta ei taaskaan saanut kannatusta ja siksi jätti sen allekirjoittamatta. Yhdysvaltojen edustaja kertoikin Kansainliitolle, että Marihuana Tax Actin kaltaisella lailla Yhdysvallat johtaa kansainvälistä liikettä kannabista vastaan kuten se jo aiemmin johti sotaa muita vaarallisia huumausaineita vastaan.

New Yorkin pormestari asetti lain johdosta toimikunnan selvittämään kaupungissa esiintyvää kannabiksen käyttöä ja sen tulokset julkaistiin vuonna 1944 ns. La Guardia raporttina. Raportti ei kuitenkaan löytänyt todisteita kannabiksen aiheuttamaksi väitetyille mielisairauksille, rikollisuudelle ja väkivallalle.

Kansainvälinen sopimuskoneisto syntyy

YK:n edeltäjä Kansainliitto oli imperialistisen ajan tuote: eurooppalaiset suurvallat hallitsivat sen tekemisiä ja päätöksiä, mikä oli myös sen heikkous. Tämä näkyi sopimuspolitiikassa, sillä ennen toista maailmansotaa solmituissa sopimuksissa yhdistävänä piirteenä oli siirtomaiden omien perinteisten nautinto- ja lääkekasvien tuotannon ja kaupan säätely. Niinpä Kansainliiton huumeasioita käsitellyt toimikunta, joka toimi vuoteen 1940, koostui niiden länsivaltojen edustajista, joilla oli oopiumin tuotantoa Kauko-Idän siirtomaissa.

II:n maailmansodan jälkeen Kansainliiton pohjalle rakennettu Yhdistyneet Kansakunnat jatkoi pitkälti samojen raamien sisällä. Huumevalvontaa tekevät organisaatiot jatkoivat samoina tai jos toimielimen nimi muuttui, niin samat henkilöt jatkoivat vanhoissa tehtävissään. Esimerkiksi Harry Anslinger jatkoi Yhdysvaltojen huumetoimiston johtajan toimesta erottamisensa jälkeen asiantuntijana YK:ssa aina vuoteen 1970.

Commission on Narcotic Drugs eli CND, YK:n huumausainetoimikunta, on entisen kansainliiton toimikunnan työn jatkaja. Se tuottaa mietintöjä ECOSOC:lle, YK:n talous- ja sosiaalineuvostolle, joka puolestaan antaa suosituksia YK:n yleisistunnoille, joissa tärkeät päätökset lyödään lukkoon.

Kansainliiton elimet Permanent Central Narcotics Board, pysyvä keskuskomitea, luotiin vuonna 1929 ja Drug Supervisory Body, erityinen valvontaelin, vuonna 1931. Nämä yhdistämällä vuonna 1961 luotiin International Narcotics Control Board, INCB, kansainvälinen huumausaineiden valvontalautakunta, jonka toiminta alkoi 1968. Tämä elin valvoo kansainvälisten sopimusten noudattamista sekä YK:n strategioiden luomista sopimusten pohjalta.

Health Committee of the League of Nations, josta muodostettiin vuonna 1946 World Health Organisation, WHO, maailman terveysjärjestö, on näistä erilaisista toimielimistä merkittävin. Sen tehtävänä on antaa lausuntoja uusista aineista, pitääkö niitä kontrolloida ja miten. Aikaisemmin alkoholiasioita käsiteltiin WHO:ssa erillisessä elimessä mutta jo 1960-luvulla omaksuttiin ”yhdistetty lähestymistapa” eli strategia tarkastella eri päihteitä yhdenmukaisesti. WHO on ollut aloitteentekijänä myös amfetamiinin ja barbituraattien valvonnassa paljon ennen kuin poliittista tahtoa niiden valvontaan löytyi muusta sopimuskoneistosta.

Näiden elinten lisäksi on tietysti pysyviä ja väliaikaisia sihteeristöjä, toimikuntia ja muita elimiä, joiden määrä luonnonlain omaisesti vain kasvaa. Kansainvälisellä tasolla huumetyö merkitsee byrokratiaa, mietintöjä, lausumia ja eriasteisia sopimuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa myös jähmeyttä eli kerran lukkoonlyötyä asiaa kuten kannabiksen kriminalisointia ei hevin pureta vaikka siihen olisi hyvä syy.

Ennen toista maailmansotaa oli näin luotu kansainvälisen huumevalvonnan sopimuspuitteet, valvontabyrokratian raamit ja Yhdysvalloissa kannabiksen demonisointikampanja. Näiden yhdistäminen loi nykyisen kannabiksen kansainvälisen kiellon.

Kannabis kriminalisoidaan 1950-luvulla

CND, YK:n huumausainetoimikunta, alkoi käsitellä kannabista vuonna 1946 ja alkuun esitetyt kannat olivat hyvin ristiriitaiset: Meksikon ja Intian edustajien mukaan kannabiksen käytöstä ei ollut ilmennyt haittaa ja sen kieltäminen voisi johtaa paljon haitallisemman alkoholin käytön lisääntymiseen. Anslinger esiintyi Yhdysvaltojen edustajana komission edessä, ja hän mm. kritisoi La Guardian raporttia vaarallisena ja painotti jälleen kannabiksen käytön ja rikollisuuden yhteyttä.

Anslingerin marihuanan vastainen kampanja oli saanut pahoja vastaiskuja kun muutamissa murhaoikeudenkäynneissä käytettiin hyväksi marihuanan mainetta ja syytetyn syyllisyys saatiin kumottua mielenhäiriöön vedoten. Kauhukampanjan jatkaminen olisi toisaalta antanut yleisölle sen kuvan, että viranomaiset eivät saa yhteiskunnallista uhkaa aisoihin. Anslinger vihasi jazzia ja suunnitteli suosittujen muusikoiden maanlaajuista pidätyskampanjaa mutta hänen agenttinsa eivät kyenneet soluttautumaan piireihin. Toisaalta jazz-muusikoiden leimaaminen lisäsi marihuanan julkisuutta. Niinpä 1950-luvulle tultaessa marihuanaa alettiin syyttää portiksi heroiinin käyttöön, seikka, minkä Anslinger vielä 1930-luvulla kiisti painottaakseen marihuanan erityisluonnetta.

1940-luvun lopussa huumausainetoimikunta aloitti YK:n huumausaineyleissopimuksen valmistelun ja enteellisesti esimerkiksi Yhdysvaltojen sille antamista lausunnoista puuttui La Guardian raportti. Vuonna 1952 antoi WHO ilman mitään todisteita tai selityksiä lausunnon, jonka mukaan kannabistuotteilla ei ole lääketieteellistä käyttöä.

Tämä uuden sopimuksen käsittely tapahtui aikana, jota Yhdysvalloissa leimasi tiukka isänmaallisuus ja kommunismin pelko: Korean sodan takia esimerkiksi Kiinan kommunistista puoluetta syytettiin heroiinin salakuljetuksesta. Tämä heijastui varsinkin Yhdysvaltojen huumelakien tiukennuksiin: vuonna 1951 pakollinen minimirangaistus huumerikoksista säädettiin 2 vuodeksi ja vuonna 1956 seurasi kovennuksia, jopa kuolemanrangaistus. Kannabiksesta langetetut tuomiot seurasivat automaattisesti heroiinista langetettavia. Lakien täytäntöönpanoon liittyi myös sensuuri: huumeista ei saanut kirjoittaa eikä puhua vapaasti ja itse lakien arvostelu katsottiin näiden lakien rikkomiseksi.

WHO:n lausuntoon viitaten YK:n huumausainetoimikunnalla oli vuonna 1953 kannabiksen suhteen kaksi erilaista versiota tulevaksi YK:n huumausaineyleissopimukseksi, joka hyväksyttiin 1961. Kannabiksen asettamiseksi kansainväliseen valvontaan tuli harkita seuraavia seikkoja: sen väitetyt lääkinnälliset vaikutukset, kannabiksen käytön sosiaalinen hyväksyminen, hampun teollinen käyttö, syrjäseutujen valvonnan käytännön vaikeudet ja riski laittoman kaupan syntymiselle. Tähän liittyen YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö, toi esille raportin, jossa esiteltiin hampun korvaamista muilla luonnonkuiduilla sekä mahdollisuus jalostaa huumeeton hamppulajike. Vuonna 1955 huumausainetoimikunta asetti kannabiksen alustavasti tulevan huumausaineyleissopimuksen IV listalle sen kieltämiseksi kokonaan.

WHO:n osalta selvityksen otti tehtäväkseen sen huumeriippuvuutta käsittelevän osaston johtaja ja asiantuntijakomitean sihteeri P.O. Wolff, Anslingerin näkökantojen kannattaja. Vuonna 1955 WHO:n nimissä YK:n huumausainetoimikunnalle tuotettiin Wolffin kirjoittama raportti The Physical and Mental Effects of Cannabis, jossa todetaan: ”On tärkeää huomata se seikka, ettei pelkästään marihuanan polttaminen ole vaarallista vaan että sen käyttö johtaa polttajan käyttämään suonen sisäisesti heroiinia ... kannabis on vaarallinen huume fysiologisesta, mielenterveydellisestä, yhteiskunnallisesta ja kriminologisesta näkökulmista katsottuna.”

Oman lisänsä antoivat maailman viralliset kannabistakavarikkotilastot: niiden räjähdysmäinen kasvu sijoittuu vuoden 1950 jälkeen eli vielä 1946 takavarikot olivat 24 tonnia mutta vuonna 1955 1300 tonnia. Suurin osa näistä takavarikoista tehtiin Yhdysvalloissa, missä oli helppoa saada moisia lukuja pelkästään niittämällä villiytyneitä kuituhamppupensastoja. Joka tapauksessa luvuilla voitiin osoittaa kannabiksen käytön huikea kasvu.

Myös kannabiksen käyttäjien osalta tilastoja sormeiltiin tilanteen hälyttävyyden osoittamiseksi: Egyptissä kerrottiin vuonna 1960 olevan 900 000 käyttäjää kun sitten 1964 tilastossa lukumäärä olikin taas 100 000.

YK:n huumausainetoimikunnan alustavan päätöksen jälkeen lisämateriaalia ei enää etsitty ja vaikka aiheesta vielä käytiin keskusteluja, ei mikään taho tosissaan asettanut sitä kyseenalaiseksi. Vuosina 1955-60 aiheesta tuli lisää materiaalia 20:sta eri valtiosta, joissa kannabiksen käytöllä oli pitkät perinteet, mutta päätös oli tehty.

ECOSOC oli jo kehottanut jäsenvaltioita kieltämään kannabiksen käytön lääkkeenä, mikä ratkaisi sen kannan, että kannabis voitiin asettaa täyskieltoon vailla lääketieteellistä käyttötarkoitusta. Missään vaiheessa tätä prosessia ei asetettu kyseenalaiseksi sitä, miksi lääketieteellinen käyttötarkoitus ylipäänsä oli peruste kieltää kannabiksen käyttö, koska esim. alkoholin sallimisessa tätä kriteeriä ei tarvittu!

Kannabiksen kansainvälinen kielto voidaan nähdä myös siitä näkökulmasta, kuinka länsimainen päihdekulttuuri pakotettiin toisiin kulttuureihin. Intia tosin vastusti näitä päätöksiä voimakkaasti, koska sillä oli laaja ja perinteinen kannabiksen käyttökulttuuri, mutta sille ja Pakistanille myönnettiin 25 vuotta lisäaikaa kiellon toteuttamiseksi ja virallisesti Intia kielsi kannabiksen käytön vuonna 1989.

Kansainväliset huumausainesopimukset

Vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimuksessa yhdistettiin yhdeksi sopimukseksi yhdeksän vuoden 1912 jälkeen tehtyä sopimusta paitsi vuoden 1936 sopimus laittoman kaupan rajoittamisesta.

Kannabiksen osalta sopimus merkitsi aivan uutta vaihetta, kieltolakia. Sopimuksessa erilaiset valvottavat aineet jaettiin neljälle listalle niiden arvioidun vahingollisuuden mukaan, ja kannabis sijoitettiin IV:lle listalle koska sen käytöstä seuraa vakavia terveydellisiä haittavaikutuksia, se aiheuttaa riippuvuutta eikä sillä ole minkäänlaista lääketieteellistä käyttötarkoitusta.

Sopimuksen oli alkuperäisissä kaavailuissa tarkoitus saattaa voimaan pakollinen kannabiksen valmistuksen ja kaupan tukahduttaminen mutta sopijaosapuolten ristiriitaisten etujen takia aikaan saatiin vain suositukset tiukasta valvonnasta ja kasvatuksen lopettamisesta. Sopijaosapuolten ristiriitaisuutta kuvastaa Burman edustajan vetoomus kannabiksen sallimisen puolesta, koska kannabista syötettiin paljon perinteisesti metsätöissä käytetyille elefanteille ja ilman sitä heidän metsäteollisuutensa kärsisi.

Samoin itse kasvista kontrollin kohteeksi saatiin rajattua vain kukkalatvat. Vaikka sopimus itsessään oli kompromissi niin kannabiksen kieltämistä ajaville tahoille sekin oli tärkeämpää kuin että kannabis olisi jäänyt tästä sopimuksesta ulos. Se saatiin virallisesti ja kansainvälisesti luokiteltua yhtä vaaralliseksi huumeeksi kuin heroiini ja kokaiini.

Sopimuksella luotiin myös nykyinen huumevalvontabyrokratia. Ehkä tärkein siinä esille tuoduista byrokraattisista innovaatioista oli INCB:n eli kansainvälisen huumausaineiden valvontalautakunnan luominen vanhoista kansainliiton elimistä. Vuodesta 1968 toiminut INCB on se elin, jossa kaikki ratkaisevat aloitteet ja asiakirjat käsitellään ja joka edelleen vie aloitteet eteenpäin ECOSOC:lle. Niinpä INCB:ssä edustettuina olevilla valtioilla on ratkaiseva asema YK:n huumepolitiikkaa tehtäessä.

YK:n huumausaineyleissopimus oli varsinkin Yhdysvalloille avoin lupakirja kannabiksen ankaraan kontrolliin ja vuosittain suurin osa maailman kannabistakavarikoista tehtiinkin Yhdysvalloissa. Samalla kun poliisi kävi kannabiksen salakuljettajien ja käyttäjien kimppuun levisi heroiinin käyttö Yhdysvaltojen suurkaupungeissa. Kärjistäen YK:n huumausaineyleissopimuksesta tuli se portti, jonka kautta nykyisenkaltainen heroiiniongelma tuli länsimaihin.

Heti sopimuksen solmimisen jälkeen kannabiksen kieltämisen arvostelu ryöpsähti käyntiin eri asiantuntijatahojen tuodessa esille kritiikkinsä kannabiksen väitettyjä ominaisuuksia vastaan. Tähän YK:n huumausainetoimikunta julkaisi vielä vuonna 1961 oman kantansa, että sopimuksella on lyöty lukkoon kannabiksen väärinkäytön olevan huumeriippuvuuden yksi muoto ja kaikenlainen tiedotus tätä vastaan on harhaanjohtavaa ja vaarallista.

Jo vuonna 1965 WHO raportoi kannabiksen lääkeominaisuuksista ja viimeksi vuonna 1995 sen haitallisuudesta verrattuna muihin päihteisiin mutta YK on itsepintaisesti pitänyt kiinni kerran lukkoon lyödystä kannastaan. Vuosittain taas INCB julkaisee oman raporttinsa, jossa todetaan ettei kannabiksen valvonnan löysäämiseen ole mitään perusteita.

Sekä kansainvälisen huumevalvonnan ongelmat että yllättävän nopeasti kasvanut huumeiden käyttö länsimaissa johtivat 1970-luvulla kahden uuden sopimuksen tekoon. Jo 1960-luvulla Ruotsi oli yrittänyt saada amfetamiinin kauppaa valvontaan mutta varsinkin YK:n huumausainetoimikunta oli vastustanut tätä samoin kuin barbituraattien ja muiden rauhoittavien lääkeaineiden kansainvälistä kontrollia. Ruotsi alkoi saada taakseen tukea myös muilta mailta, mm. Intia vetosi vastavuoroisuuteen eri aineiden valvonnassa. Merkittävin vastarinta tuli muilta länsimailta ja varsinkin niiltä mailta, joilla itsellään oli huomattavaa lääketeollisuutta kuten USA, Länsi-Saksa ja Sveitsi.

Vuoden 1971 sopimuksessa käytetyssä terminologiassa kiteytyi kansainvälisen huumevalvonnan ristiriitaisuus: CND vastusti jälleen aktiivisesti kaikkia pyrkimyksiä saada tupakka ja alkoholi käsiteltävien aineiden joukkoon, ja valvottavien aineiden luokittelu narkoottisiin ja psykotrooppisiin aineisiin johtui lähinnä vuoden 1961 sopimuksen luokittelusta eikä aineiden todellisista ominaisuuksista. Tähän terminologiseen manipulointiin kuuluu myös väärinkäyttö termin johdonmukainen käyttö kiellettyjen aineiden yhteydessä, millä halutaan painottaa vanhaa kieltolaki-ideologiaa aineiden ylivallasta ihmiseen: YK koneisto kieltäytyy julkaisemasta sellaista asiapaperia, jossa puhutaan pelkästä käytöstä.

YK:n huumausaineyleissopimuksen pykälät rangaistuksista johtivat vuoden 1972 korjaussopimukseen, jossa tuotiin esille erilaisia vaihtoehtoja vuoden 1961 sopimuksen rangaistuspykälille. Toisaalta vuoden 1961 sopimuksessa rankaisutta jäänyt huumeiden käyttö kriminalisoitiin ja INCB:n vaikutusmahdollisuuksia lisättiin tällä sopimuksella: kehitys kulkee näin vääjäämättä kohti huumeiden käytön tuomista esille yksinomaan rikosongelmana.

Yhdysvalloissa Richard Nixonin valtakauden (1968-74) jälkeen presidentit Gerald Ford (1974-77) ja Jimmy Carter (1977-81) suhtautuivat huumausaineongelmaan maltillisemmin. Kun 1960-luvulla marihuanan käyttö yllättäen yleistyi ja 1950-luvulla säädetyt ankarat rangaistukset osuivat laajan keskiluokan omiin lapsiin, oli seurauksena rangaistusten lasku ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen rikoslain historiassa.

1970-luvulla Yhdysvalloissa käynnistyi kannabiksen kriminaalikontrollin arvostelu, sen vaikutuksia selvitelleet tutkimukset ja komiteat tekivät siitä suhteellisen harmittoman ja muutama osavaltio luopui sen käytön rankaisemisesta. Mielipidekyselyissä tuona aikana kävi selville, että monet luulivat sen tulleen lailliseksi: 1970-luku oli kannabiksen kohdalla sallivin ajanjakso.

1980-luvun kiristys

Kannabiksen kieltämisen kannalta oleelliset sopimukset ovat vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimus ja vuoden 1988 United Nations Convention Against Illicit Traffic In Narcotic Drugs and Psychotropic Substances eli ns. Wienin sopimus. Vuoden 1961 sopimus rajoittaa sopijavaltioiden mahdollisuuksia harjoittaa omaa politiikkaansa ja vuoden 1988 sopimus velvoittaa sopijavaltiot tiukkaan kriminaalivalvontaan.

Vuoden 1988 Wienin sopimus lähti liikkeelle vuonna 1984 Venezuelan aloitteesta mutta kuten jo monta kertaa aiemmin otti Yhdysvallat johdon käsiinsä ja sen läpiajama teksti oli erilainen kuin alkuperäinen ehdotus. Virallisesti YK:n huumausainetoimikunta valmisteli sopimuksen tekstit ja sitä kautta sisällön mutta Yhdysvaltojen osuus tulee esille toimielimen samoin kuin itse Wienin kokouksen miehityksestä.

Wienin sopimuksen yhteydessä puhutaan ns. Reagan-doktriinista: teknisesti ottaen sillä tukittiin ne aikaisempien sopimusten kompromisseina syntyneet porsaanreiät johdonmukaisella kriminaalikontrollilla. Sopimuksen keskeisin kohta on 3. artikla, jolla sopijaosapuolet velvoitetaan kriminalisoimaan kaikki mahdolliset huumausaineisiin liittyvät teot. Sopimuksen luonne tulee esille sen nimestä sekä siitä, että kriminalisointi tulee esille heti alussa (3. artikla) kun vuoden 1961 sopimuksessa kriminaalikontrolli tulee esille vasta 36. artiklassa.

Sopimuksella aloitettiin Yhdysvaltojen johtama maailmanlaajuinen huumesota sekä käytännön että virallisella tasolla, mitä vahvisti YK:n yleiskokouksen vuonna 1990 hyväksymä poliittinen julistus ja maailmanlaajuisen toimintasuunnitelma: "Kansainvälisestä yhteistyöstä huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta tuotantoa, tarjontaa, kysyntää, kauppaa ja jakelua vastaan". Samana vuonna YK:n byrokratiaan lisättiin vielä UNDCP, YK:n huumevalvontaohjelma, joka koordinoi YK:n huumevalvontaa ja toimii INCB:n sihteeristönä.

Vaihtoehtoisen politiikan mahdollisuudet

Sopimusten syntymisen myötä heräsi myös niiden arvostelu. Sopimusten edellyttämän yksipuolisen kriminaalipolitiikan ja sen tiukan soveltamisen vastapainoksi on yhä lisääntyvässä määrin tullut esille sopimusten tekstiin ja sopimusten soveltamiseen sisältyviä monipuolisemman politiikan mahdollisuuksia.

Huumekeskustelussa käytetyt depenalisointi, dekriminalisointi ja legalisointi aiheuttavat sekaannusta siksi, että niiden merkityssisältöjä käytetään ristiin. Depenalisointi tarkoittaa rangaistuksista luopumista lopettamalla rangaistusten jakaminen. Dekriminalisointi taas tarkoittaa laissa olevien rangaistuspykälien poistamista ja siirtymistä johonkin muuhun edesvastuukäytäntöön. Legalisointi tarkoittaa jonkin aineen ottamista kokonaan pois rikosoikeudellisen säätelyn piiristä esimerkiksi kauppaa säätelevän lainsäädännön piiriin.

Laillistamista vastustavat tahot näkevät isoimman peikon tässä eli laillistaminen merkitsisi kannabiksen vapauttamista tupakan ja alkoholin tapaan. Olisi tärkeää huomata, että kaikki nämä termit pitävät sisällään paljon erilaisia vaihtoehtoja. Niin erilaiselta kuin esimerkiksi Tanskan ja Suomen politiikka huumeiden ja varsinkin kannabiksen käyttäjien kohdalla näyttääkin ovat molemmat valtiot sitoutuneet samoihin kansainvälisiin sopimuksiin.

Vuoden 1961 yleissopimuksen 36. artikla vaatii osapuolia kriminalisoimaan kannabiksen valmistuksen, kaupan ja hallussapidon ja rajoittamaan nämä vain ”tieteellisiin ja lääketieteellisiin käyttötarkoituksiin”. Adolf Lande, yksi sopimusluonnoksen laatijoista, on sanonut ko. sopimuksen hallussapitoa koskevien rangaistuskohtien tarkoittavan vain laitonta kauppaa eikä omaan käyttöön tarkoitettua hallussapitoa. Tätä painottaa myös sopimukseen liitetty selitysosa, jossa todetaan henkilökohtaisen hallussapidon rankaisun olevan sopijavaltioiden sisäinen asia.

Erilaiset sovellukset eri valtioissa johtuvat siitä, että valtioiden omat komiteat ovat päätyneet eri tulkintoihin kannabiksen kontrollista, mutta yleensä varsinkin 1970-luvulla päädyttiin siihen, että hallussapito artiklassa 36 sekä muissakin artikloissa viittaa hallussapitoon myyntitarkoituksissa. 1970-luvulla monissa maissa lainsäädäntöä korjattiin tekemällä erottelu pehmeisiin ja koviin huumausaineisiin pehmeiden tarkoittaessa kannabistuotteita, mikä ei perustunut kansainvälisiin sopimuksiin. Kun Suomessa aikoinaan 1970-luvun alussa tehtiin huumelakeja, perustui esitys käytön rankaisematta jättämisestä olemassaoleviin sopimuksiin. Kun moralistinen kanta voitti eduskunnassa ja käyttö tuli rangaistuksi niin rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumissäädökset olivat vuoden 1961 kansainvälisen sopimuksen sisällön mukaisia.

1988 Wienin sopimuksen 3. artiklalla kiirehdittiin tukkimaan nämä liberalisoinnit sallineet porsaanreiät. Wienin sopimus on luonteeltaan huumeongelmaa kriminalisoiva, ja vaikka se antaa liikkumavaraa käytön rankaisun osalta ja omaa käyttöä varten hallussapidetyn huumeen ja varsinkin kannabiksen osalta, niin ainut tapa edes ajatella legalisointia, depenalisointia tai dekriminalisointia on esittää virallinen varauma sen 3. artiklaan. Tämä artikla ei kuitenkaan velvoita yksiselitteisesti täydelliseen kieltolakiin. Eri aineiden luokittelu perustuu vuoden 1961 sopimuksen luokitteluun eikä kaikesta uudesta tutkimuksesta (*) huolimatta vuoden 1988 sopimuksessa esitetty perusteluja sille, miksi tämä luokittelu edelleen on kansainvälisen huumevalvonnan perustana.

Erilaiset syyttämättäjättämisen ja taloudellisuuden soveltamismuodot ovat ilmeisesti paras tapa ottaa huomioon tämä 3. artikla luotaessa huumeongelman kysyntäpuolen nykyistä joustavampaa käsittelytapaa. Tämän lähestymistavan ydin on siinä, että kaikissa oikeusjärjestelmissä on omat sääntönsä käsitellä pieniä rikkomuksia pohjautuen taloudellisuusperiaatteeseen, koska oikeuslaitoksen ei kannata tuhrata aikaansa pikkuasioihin. Vuoden 1988 sopimuksessa yritetään sulkea pois mahdolliset ”väärinkäytökset” 3. artiklan 6. alakohdalla.

Tätä lähestymistapaa voitaisiin soveltaa myös sellaisiin vähemmän haitallisiin aineisiin kuten kannabistuotteisiin. Tällöin on sovellettava mieluummin depenalisointia kuin dekriminalisointia koska tämä jälkimmäinen lähestymistapa rikkoo vuoden 1988 sopimusta. Hollannissa 1970-luvulla toteutettu kannabiksen depenalisointi ei riko vuoden 1988 sopimusta mutta käytännön sovellus menee sopimuksen hengen mukaan liian pitkälle, mistä INCB varoitti vuoden 1993 tarkastuskäynnin jälkeen ja on muistuttanut siitä toistuvasti maailman huumetilannetta käsittelevissä vuosiraporteissaan.

Huumausaine- vai ihmisoikeuspolitiikkaa

Indian Hemp Drugs Commission ei mietinnössään 100 vuotta sitten liberalismin hengessä suositellut valtion puuttumista täysi-ikäisen kansalaisen yksityiselämään suhteellisen harmittoman nautintoaineen varjolla. Alkaessaan demonisoida marihuanaa vuosisadan alussa Yhdysvaltojen viranomaiset eivät tietenkään saattaneet arvata, että sen käyttö tulisi leviämään länsimaissa siinä määrin kuin se nyt on levinnyt - ja että suuri kunnia kuuluu heille tuon "meksikolaisen ruohon" nostamisesta kansanvälisen huomion kohteeksi. Presidentti Nixonin vuonna 1972 asettama komitea arvioi Yhdysvalloissa olleen ennen vuoden 1937 lakia alle 50 000 kannabiksen käyttäjää; maan seuraava presidentti tulee suurella todennäköisyydellä olemaan kannabista käyttänyt henkilö käyttäjien lukumäärän ollessa miljoonia pelkästään Kaliforniassa.

Kannabiksen osalta nykyaikaisen kontrollin malli lyötiin lukkoon 1950-luvulla. Kannabiksen vaikutusten liioittelun aiheutettua uskottavuusongelman 1940-luvulla siitä tehtiin portti koko huumeongelmaan ja siksi siitä piti rangaista yhtä ankarasti kuin muista huumeista. Tämä käsitys lyötiin lukkoon sijoittamalla kannabis vuoden 1961 sopimuksen IV listalle.

Yhdysvallat on ollut kansainvälisen huumausainepolitiikan aloitteentekijänä lähes koko 1900-luvun. 1980-luvulla Reaganin ja Bushin kaudella huumeongelman kriminaalipoliittinen selitysmalli otettiin ennennäkemättömän laajasti käyttöön, mm. pakollinen minimirangaistusjärjestelmä otettiin uudelleen käyttöön. Wienin sopimuksella 1988 päätettiin huumeongelma ratkaista yksinomaan kriminaalipolitiikan keinoilla.

YK on asettanut kriminaalikontrollin muiden huumepolitiikan muotojen edelle: sen terminologiassa tämä on ”ensisijaista torjuntaa”, kysynnän vähentämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat ”toissijaista torjuntaa” ja sosiaalisia ja terveyshaittoja - myös kriminaalikontrollin aiheuttamia - vähentävät toimenpiteet ”kolmannella tilalla”. Tästä priorisoinnista on muodostunut kansainvälinen huumepolitiikan malli INCB:n varoitellessa raporteissaan, ettei haittojen vähentämis -ohjelmien saa antaa aiheuttaa enempää ongelmia kuin niillä korjataan!

Huumeiden kansainväliseen kriminaalikontrolliin on kuitenkin alkanut kohdistua kasvavaa kritiikkiä: sen varjolla langetetaan vuosittain esimerkiksi Aasian valtioissa satoja kuolemantuomioita, Etelä-Amerikassa Yhdysvaltojen tukemat ja kouluttamat huumeiden vastaiset sotilasjoukot harjoittavat valvomatonta terroria maaseudulla, perinteisten huumausaineiden käyttöseuduilla kovien aineiden ja varsinkin heroiinin käyttö kasvaa hälyttävällä vauhdilla. Psykotrooppisten aineiden valtavat takavarikot 3. maailman maissa eivät myöskään kiinnosta länsimaisia tiedotusvälineitä.

Kautta maailman oikeus- ja vankilalaitokset ovat ylikuormitettuja huumerikoksista epäiltyjen ja tuomittujen määrän koko ajan kasvaessa. Huumesodan mallimaassa Yhdysvalloissa on jo ohitettu 2 miljoonan vangin raja huumerikollisten paisuttaessa tätä lukua yhä suuremmalla osuudella vuosittain.

YK on näin löytänyt itsensä ristiriitaisesta tilanteesta, jossa sen ajama huumevalvontajärjestelmä rikkoo syvästi sen perusasiakirjaa ihmisoikeuksista. Myös ihmisoikeusjärjestöissä on havahduttu siihen, että huumeiden kriminaalikontrollin vastustaminen on rasismin vastustamisen tapaan ihmisoikeuskysymys. Ja jopa INCB on omissa raporteissaan havahtunut siihen, että tällainen kriminaalikontrolli syö uskottavuuden koko järjestelmältä, koska samalla kaupan päätekijöiksi epäillyt välttyvät kaikilta seuraamuksilta.

Toisaalta INCB on viime vuosina joutunut yhä useammin vastakkain kehittyneiden teollisuusmaiden (vuonna 1999 mm. Portugal, Itävalta, Sveitsi, Saksa, Ranska) kanssa näiden alkaessa soveltaa omaa huumausainepolitiikkaa muuttuvan tilanteen johdosta. Myös tältä osin kansainvälinen sopimusjärjestelmä on alkanut rapautua, mistä lautakunta yrittää muistuttaa jo epätoivoisin äänenpainoin vetoamalla ”kansainvälisen yhteisön” tekemiin päätöksiin 100 vuotta sitten (Raportti vuodelta 1999, artikla 459) ja pelottelemalla uusilla entistä vahvemmilla kannabislajikkeilla (Cannabis Abuse on the Rise, INCB Press Release No. 7, 23 February 2000).

Kannabis on huumausaineiksi luokitelluista aineista eniten käytetty ja sen kriminalisoinnin takia kannabiksen kuluttajat joutuvat kosketuksiin myös muiden huumausaineiden kanssa. Tämän kriminaalikontrollin aiheuttaman haitan johdosta ollaan monissa maissa ajamassa läpi erilaisia depenalisointiin ja dekriminalisointiin pohjaavia lainsäädännön liberalisointeja kannabiksen osalta. Ongelmana on tällöin ”nukkumaan jätettyjen” lakien mahdollinen hyväksikäyttö joskus tulevaisuudessa jos niitä ei poisteta.

Nämä lähestymistavat ovat myös kritisoitavissa siitä, että jättäessään käyttäjän rauhaan on kriminaalikontrollilla taipumus kohdistua entistä tiiviimmin salakuljetuksen ja kaupan kimppuun. Tällä tavalla jatketaan edelleen sitä kriminaalia alakulttuuria, mikä aiheuttaa monia niistä aineiden vaikutuksiksi tulkittuja ilmiöitä. Haittojen ja kulutuksen vähentämiseen tähtäävät ohjelmat eivät yksinään riitä täyttämään tavoitteitaan, jollei niihin liitetä täysimittaista kannabiksen laillistamista. Vain tätä kautta muutetaan sitä sosiaalista ympäristöä, missä käyttäjät joutuvat aineensa hankkimaan ja käyttämään.

Legalisointiin tarvitaan vuoden 1961 sopimuksen muutos siirtämällä kannabis IV:lta listalta WHO:n suosituksesta, jolloin vuoden 1988 sopimus kriminalisoisi edelleen muita huumeita. Tätä ajatusta tukevat Yhdysvaltojen National Institutes of Health’n, British Medical Association’n ja Institute Of Medicin’n kannabisraportit (**). Tämä muutos voitaisiin viedä vuoden 1988 sopimuksen selitysosaan kuten myös vuoden 1972 lisäasiakirja tehtiin muutokseksi vuoden 1961 sopimukseen. Kansallisessa lainsäädännössä avautuisi tällöin mahdollisuus valvoa kannabiksen käyttöä muun kuten kaupan valvontaa säätelevän lainsäädännön avulla.

(*)
The Wootton Report (1968) Advisory Committee on Drug dependence, UK.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/wootton/wootmenu.htm>
- päätyi suosittamaan huomattavia lievennyksiä Englannin voimassaoleviin lakeihin kannabiksen suhteen.
The Report of the National Commission on Marihuana and Drug Abuse. Marihuana: A Signal of Misunderstanding 1972, USA.
<http://www.druglibrary.org/schaffer/library/studies/nc/ncmenu.htm>
- päätyi ehdotuksissaan mm. kannabiksen hallussapidon ja pienimittakaavaisen jakelun depenalisointiin.
National Baan Commission 1972, Hollanti.
- johti Hollannissa kannabiksen käytön dekriminalisoimiseen sekä nykyiseen coffee shop käytäntöön kannabiksen jakelussa.
Cannabis och medicinska skador: en nordisk värdering, 1984.
Pohjoismaiden oikeus-, sosiaali- ja kansanterveysministerien aloitteesta tehty tutkimus, joka on yhteenvedoissaan tässä mainituista konservatiivisin mutta verrattuna kannabiksen kiellon perusteluihin vuoden 1961 sopimuksessa (porttiteoria, käytön luonne) huomattava lievennys.

(**)
WHO:n raportti:
"Cannabis: a health perspective and research agenda" (WHO/MSA/PSA/97.4).
- raportin taustapaperit on julkaistu teoksessa:
Kalant, Harold; Corrigall, William; Hall, Wayne; Smart, Reginald (1999) The Health Effects of Cannabis. Toronto.

Institute of Medicine raportti:
<http://www.nap.edu>
National Institutes of Health lääkekannabisraportti:
<http://www.nih.gov/news/medmarihuana/Medicalmarihuana.htm>
BMA:n raportti:
BMA (1997) Therapeutic Uses of Cannabis. Harwood Academic Publisher and British Medical Journal. The Netherlands.

katso myös:
Cannabis: The scientific and medical evidence (1998) House of Lords Select Committee on Science and Technology Session 1997-98, 9th report HL paper 151 (London, HMSO).
Solowij, Nadia (1998) Cannabis and Cognitive Functioning, Cambridge.

Lähdeluettelo:

Bakalar, James B; Grinspoon, Lester (1988) Drug Control in a Free Society, New York.

Booth, Martin (1996) Opium. A History, Glasgow.

Brecher, Edward M. and the Editors of Consumer Reports Magazine (1972)
The Consumers Union Report on Licit and Illicit Drugs.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/cu/cumenu.htm>

Bruun, Kettil; Pan, Lynn; Rexed, Ingemar (1975) The Gentlemen’s Club. International Control of Drugs and Alcohol, Chicago.

Cannabis Abuse on the Rise, INCB Press Release No. 7, 23 February 2000.
<www.incb.org>

Coffin, Phillip O. (1998, August/September). A Duty to Censor: U.N. Officials Want to Crack Down on Drug War Protesters. Reason Magazine, 30(4), 54-55. <http://www.lindesmith.org/library/staffa.htm>

Cohen, Peter: Shifting the main purposes of drug control: From suppression to regulation of use. Reduction of risks as the new focus for drug policy.
Paper presented at the Euro-Ibero-American Seminar, 8-9 October 1998, Palácia da Bolsa, Porto, Portugal.

EMCDDA: UN ‘Drug Summit’: EMCDDA Director welcomes demand-reduction declaration as chance to translate political plans into action. Press release Thursday 11 June 1998.

Escohotado, Antonio (1999) A brief history of drugs. From the stone age to the stoned age, Vermont.

Gieringer, Dale H. (1999) The Forgotten origins of cannabis prohibition in California. Contemporary Drug Problems 26, 237-288.

HS 24.2.1990 ”YK taistoon huumeita vastaan”.

Human Rights Watch (1997) World Report 1998, New York.

The Indian Hemp Drugs Commission Report.
<http://www.druglibrary.org/schaffer/Library/studies/inhemp/ihmenu.htm>

International Treaty Considerations Drug Policy Forum Trust. Alternative Systems of Cannabis Control in New Zealand. Discussion Paper, 17 July, 1997.
<http://www.lindesmith.org>

Julistus huumausaineiden kysynnän ehkäisemistä ohjaavista periaatteista. Hyväksytty Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen alaisessa 20. erityisistunnossa New Yorkissa 8.10.6.1998.

King, Rufus (1972) The Drug Hang Up, America’s Fifty-Year Folly.
<http.//www.druglibrary.org/special/king/dhu/dhumenu.htm>

Krajewski, Krzysztof (1998, September 5) How Flexible are UN Drug Conventions? Proceedings, Regulating Cannabis: options for Control in the Twenty-First Century: An International Symposium. Regents College, London.
<http://www.lindesmith.org>

Lamour, Catherine; Lamberti, Michel R. (1974) The international connection. Opium from growers to pushers, New York.

Lehmus, Kaarle J. (1989) Uusi laittoman huumausainekaupan vastainen YK:n yleissopimus syntynyt. Rikospoliisi 4/1989.

The Marihuana Tax Act of 1937. Transcripts of Congressional Hearings.
<http://www.druglibrary.org/schaffer/hemp/taxact/taxact.htm>

Musto, David F. (1987) The American Disease. Origins of Narcotic Control, New York (expanded edition).

New York City. Mayor's Committee on Marihuana (1973) The Marihuana problem in the City of New York, Metuchen, NJ.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/lag/lagmenu.htm>

Public Health Impact of Repealing Cannabis Prohibition Drug Policy Forum Trust. Alternative Systems of Cannabis Control in New Zealand. Discussion Paper, 17 July,1997. <http://www.lindesmith.org>

Report of the International Narcotics Control Board for 1994 (1995) United Nations, New York.

Report of the International Narcotics Control Board for 1999 (2000) <http://www.incb.org/e/ar/1999/incb_report_1999_1.pdf>

The Report of the National Commission on Marihuana and Drug Abuse (1972).
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/nc/ncmenu.htm>

Sasson, Theodore (1995) Crime Talk. How Citizens Construct a Social Problem, New York.

Silver, Gary; Ward, Ray; Aldrich, Michael R. (1979) The Dope Chronicles, San Francisco.

The Single Convention Treaty on Narcotics of 1961.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/legal/singconv.htm>

Skretting, Astrid; Rosenqvist, Pia; Jepsen, Jörgen (eds) (1993) Narkotikapolitik i internationellt perspektiv. NAD-publikation nr. 24, Helsingfors.

The United Nations Convention against Illicit Traffic in Narcotic Drugs and Psychotropic Substances of 1988.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/legal/un1988nr.htm>

Utriainen, Terttu; Hakonen, Kimmo (1985) Huumausainerikokset, Mänttä.

Wodak, Alex. (1998, September 5). Notes and Comments. Proceedings, Regulating Cannabis: options for Control in the Twenty-First Century: An International Symposium. Regents College, London.
<http://www.lindesmith.org>

The Wootton Report (1968) Advisory Committee on Drug dependence, UK.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/wootton/wootmenu.htm>

KIELTOLAKI KUMOON! Marssi laillisuuden puolesta, kannabiskieltolakia vastaan 8.5.2004 klo 14 (.pdf)

Tietoja: Julkaistu: 26.11.2006 26.11.2006; Osumat: 4263 4263

PDF:

Kieltolaki kumoon! Marssi laillisuuden puolesta

Sivu 5 / 7